Operaatio Overlord

Kurja Belgia. Näin nimesi kirjansa aikanaan Charles Baudlaire, joka muutti viimeisiksi vuosikseen Ranskasta Belgiaan ja kirjoitti viimeisen kirjansa siitä, miten kamala maa on Belgia on. Vähän samanlaiset tunnelmat oli autossa sunnuntai-iltana, kun Mersu ylitti Ranskan ja Belgian rajan. Ilma taisi olla vähän sateinen, oli pimeää ja liikennemerkitkin oli kamalan epäselviä.

Viikonlopun ohjelmana oli siis maihinnousuretki Normandiaan. Menopelinä oli vuokrattu auto – ja kyllä, se oli Mersu. Oikein kivan värinenkin vielä. Ja hyvä ajaa. Enää puuttuu mies, jolla olisi varaa ostaa sellainen mulle. Auto oli täynnä väkeä, mutta Mersuun mahtui. Yöt vietettiin pienissä rannikkokaupungeissa, joilla oli tarjottavanaan hotellimajoitusta erittäin huokeaan hintaan näin sesonkikauden ulkopuolella. Hotellit oli varattu etukäteen, koska viiden hengen kanssa matkatessa ei voi olla niin varma saatavuudesta. Kun oltiin kuitenkin Ranskassa, edes varaukset eivät taanneet yösijaa. Toisena iltana nimittäin Granvillessä hotelli, jossa meidän piti majoittua, oli visusti kiinni. Kun tätä kummasteltiin naapurihotellissa, omistaja tokaisi siihen vain, että ”ne tekee aika usein noin”. Laittaa siis kiinni miten sattuu. Onneksi naapurissa oli muutama viktoriaanisesti sisustettu huone vapaana. Idylliä hiukan kolhaisi se, että WC lorisi koko yön.

Matkalle oli asetettu vain muutama to do –tavoite, mutta muuten ohjelmassa oli ajelua ranskalaisten pikkukylien idyllissä. Niissä kylissä ihan oikeasti näki pappoja baskerit päässä ja patonki kainalossa. Ja niissä myydään paikallista siideriä tien varressa (kuva 2). Ehkä hieman poikkeavampaa oli se, että eräässä siiderikellarissa vanha naisasiakas sai pontta puheisiinsa kuultuaan, että ollaan Suomesta. Hänhän oli ostanut aikoinaan oikein suomalaisen kuntopyörän! Kun oli molemmat lonkat leikattu ja näin.

Maihinnousussa kuolleiden amerikkalaissotilaiden hautausmaa oli yksi matkan pääkohteista (kuva 1). Suurin näistä hautausmaista sijaitsee Omaha beachilla. Jenkit naruttivat aikanaan saksalaisia ylittämällä Englannin kanaalin siitä kohtaa, missä kanaali on leveimmillään. Muka ovelat saksalaiset kun olivat asemissa kapeimmassa kohdassa. Mutta se siitä historiasta. Saavuimme hautausmaalle kello viisi vaille viisi. Ihan vain nähdäksemme kyltin, jossa ilmoitettiin hautausmaan menevän kiinni klo 17. Aneleva katse, ruikuttava ääni ja vetoava lause ”tulimme Suomesta asti” eivät tehonneet tiukkaan ranskalaistätiin. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan toistin samat tehokeinot seuraavan portin amerikkalaissetään. Setä heltyi ja jyrähti ankaralla äänellä että takaisin pitää olla kahden minuutin päästä. Hiukan kauemmin siinä meni, mutta kiitos setä kuitenkin.

Toinen päämäärä oli autenttinen maihinnousupaikka (kuva 3). Hiukan matkaa hautausmaasta länteen oli sellaisenaan säilytetty maihinnousutanner. Pommikuoppineen ja bunkkereineen. Tämä rannikkomaasto päättyi kallionkielekkeelle, josta oli kymmeniä metrejä pystysuoraa seinämää alas rannalle. Miten ne sieltä oikein sitten nousivat ylös? Pelastakaa sotamies Ryanissa maasto oli muistaakseni helpompaa.

Kolmas ja viimeinen etappi oli luostari/kirkko/linnasaari le Mont St Michel (kuva 5). Saari on siis aikoinaan ollut käyntikelpoinen vain päivisin, kun vuorovesi on alhaalla. Pöh, täynnä turisteja ja matkamuistokauppoja koko pläntti nykyään. Se siitä.

Tänään aamuna tuli suusta huurua hengittäessä. Täällä alkaa olla vähän vilpoinen. Toinen selitys voisi olla saasteinen ilma, koska aamuyhdeksältä autoilla on tapana vaan kaasutella paikallaan, kun jono ei liiku mihinkään. Huuruiseen hengitykseen voisi olla kolmaskin selitys, mutta siitä lukijoiden täytyy pitää suunsa supussa. Normandian reissuun sisältyi nimittäin villin sci-fi-elokuvan käsikirjoituksen kehittely (automatka oli siis erittäin pitkä). Juonessa henkilöiden mystiseen kuolemaan liittyi se, että heidän hengityksensä höyrysi juuri ennen kuolemaa. Mutta en voi paljastaa enempää, ettei kukaan lähde varastamaan tätä loistavaa juonta. Elokuva on rahoitusta ja castingia vaille valmis (vain mykkä ja komea ranskalaismies puuttuu). Varattiin jo valmiiksi hotellihuoneet Cannesista, koska menestys tulee olemaan taattu.

Tänään illalla oli ohjelmassa etiopialaista ruokaa. Eteen lykättiin iso lätty, johon tarjoilija kippasivat kaikenmoisia kastikkeita, salaatteja ja kalaa. Syöminen tapahtui pienillä taikinan palasilla, jotka toimivat ikään kuin ottimina. Siihen taikinan palaseen piti kauhoa haluamansa ja sitten suuhun. Aterimia ei siis ollut. Etiopialaiseen tapaan kuuluu myös, että kun siihen taikinan palaseen on otettu sisältö, valmis nyytti laitetaan vieruskaverin, ei omaan, suuhun. Päivällistäminen alkoi siis meidän mittakaavalla melko brutaalisti, kun tarjoilija kauhoi sormillaan ruokaa käsiinsä ja laittoi sen Kitin suuhun. Maassa maan tavalla. Ei voi valittaa, sillä ruoka oli hyvää. Ei ne keinot vaan se päämäärä.

Saliuutisia janoatte varmaankin. Niiden kertomisesta on tullut oikein tapa. Noh. Taidan kuulua salilla jo eräänlaiseen sisäpiiriin. Tähän piiriin olen päässyt, kun nostelen joskus painoja ”miesten puolella” ja juttelen mukavia kreikkalaisen Speedoksen kanssa (nimi kirjoitetaan jotenkin toisin, mutta jostain syystä muistan sen paremmin noin). Speedos on kaikkien kaveri ja olen tainnut hänestä jo puhua tällä palstalla italialaisena kipparikallena. Speedos huojensi ikäkriisiäni tässä eräänä päivänä, kun valitin, että 25-vuotiaana pitää jo alkaa tehdä jotain, ettei rapistu. Speedos heilautti kättään ja totesti niin mukavan vakuuttavasti, että se aika tulee vasta, kun täyttää 35! Ikäsiskot, ei siis mitään kiirettä vielä, uuden elämän aloittamispäätöksiä voi lykätä vielä hyvän aikaa.

Seuraavan kerran kirjoittelenkin blogia kivasti ruskettuneena. Perjantai-iltapäivällä lähtee kone Barcelonaan. Lähtö ei ole tosin kiveen kirjoitettu, kun lentopalvelun tarjoaa Ryan Air. Enkä siitä rusketuksestakaan olisi ihan varma, koska Espanjassa on lämmintä 17 astetta ja sataa. Mutta sitähän ei teidän tarvitse tietää.

Se oli iloinen Amsterdam!

Tekee hyvää aina välillä nähdä ja hengittää merta. Amsterdamissa sai viikonloppuna ladata meriakkuja. Sen lisäksi, että kaupunki on meren rannalla ja täynnä kanavia, meidän yöpymispaikkana toimi paattihostelli (kotilaituri kuva 2). Pieni paatti tarjosi mahtavat puitteet yöpymiselle: ahtaan hyttikäytävän varrella oli muutama pieni hytti, joissa oli tunnelma kun ruotsin-laivalla konsanaan (kuva 3). Paattihostelli oli ollut pystyssä vasta n. kuukauden verran ja sen emäntä Ursula oli kovin mukava, mutta tainnut jättää väliin markkinoinnin peruskurssin, koska ei ollut tajunnut sen kummemmin mainostaa, että hostelli on veneessä.

Kaupunkina Amsterdam on toisaalta viehättävä, toisaalta raaka. Punaisten lyhtyjen alueen läpi virtaavat pari kivaa pikku kanaaliakaan eivät saa näyteikkunoissa keikkuvia lähes alastomia naisia näyttämään yhtään vähemmän lohduttomalta. Eikä ohi ajava hevoskärry peitä näkyvistä niitä lukuisia kiiluvasilmäisiä miehiä, jotka vertailevat näyteikkunoiden antia. Mutta minkäs teet, ehkä ammatinharjoittajien turvallisuuden kannalta on kumminkin hyvä, että saa tarjota antimiaan näkyvissä kun näkymättömissä.

Toinen Hollannin vapaamielisyyden tunnuskuva oli kanssa melko lailla läsnä: pilvi haisi kakkialla. Jos omaisia yhtään helpottaa tietää, niin me otettiin ilo irti Amsterdamista ihan peri-Suomalaiseen tapaan alkoholin voimin. Eutanasiasta - joka on ehkä kolmas ilmiö, jonka perusteella Hollantia voi kutsua vapaamieliseksi - en sitten saanut sen kummempaa tuntumaa.

Kaiken kaikkiaan erittäin hauska viikonloppu, jonka takasi loistava seura (kuva 1: Hanna, Satu ja Niklas). Meitä oli neljä harkkaria matkassa ja oltiin ihan saumaton team. Matkan onnistumisen takasi myös tiukasti määritellyt vastuualueet, joista mulle lohkesi junalippuvastaavuus ja matkapelivastaavan rooli. Vastentahtoinen yleisö lämpeni mun matkaleikkeihin hitaasti mutta varmasti.

Se Amsterdamista. Töissä on riittänyt hommia, mutta niinhän siellä aina. Puolet toimistosta ja Sirpa ovat nyt Strasbourgissa täysistunnossa, mutta se ei tarkoita, etteikö meillä Brysseliin jääneillä olisi tekemistä. Parlamentissa täällä päässä on muuten todella hiljaista, ei tarvi jonotella joka paikkaan ja voi olla farkuissa vaikkei olekaan perjantai. Saa myös nauttia koleasta työilmastosta, koska jotkut fiksut on ajatelleet, ettei siellä lämitystä tarvitse, kun kaikki on Strasbourgissa. Kiitos.

Kuntosalielämässä ei ole tapahtunut suuria mullistuksia. Paitsi että olen löytänyt kuollettavan jumpan. Se tapahtui viime perjantaina, kun menin spinningiin. Tänään räjähti pankki toisen kerran, kun Toney tuli suoraan Lontoosta pitämään jumppatunnin, jossa nyrkkeiltiin ja hypittiin ja sai taistella itsensä kanssa, että jaksoi. Näitä kahta tuntia lukuunottamatta jumpat on osallistujiensa näköisiä: puolet jumppaajista pelkää hikeä ja tulee lähinnä rentoutumaan töiden jälkeen. Pahin kaikista on kukkatossunainen. Naisella on siis jalassa kukkatossut ja hän kokee jumppafunktiokseen mahdollisimman löysät liikkeet ja muille osallistujille hymyilemisen. Kerran todistin ihmeen, kun kukkatossunaiselle tuli jumpassa hiki. Nainen pelästyi reaktiota itsekin ja ryntäsi hakemaan nenäliinan, johon saattoi pyyhkiä sen yhden hikipisaran otsalta.

Itse kuntosalille tuli viime kuun vaihteessa upouudet laitteet suoraan USA:sta. Kotimaan huomaa ehkä siitä, että 95 prosenttia laitteista on sellaisia, jossa voi istua ja sitten liikuttaa jotain raajaansa. Semmosia mahdollisimman hienon ja monimutkaisen näköisiä laitteita. Mutta en valita. Mutta voisin ehkä valittaa hiukan kuntosaliseurasta. Italialainen kipparikallepumppaaja -Sergio kun ei luottanut mun pakaralaiteosaamiseen ja tuli sitten oikein sormella koskemaan mun pakaraan, että varmasti tajuan mihin sen kuuluu ottaa. Tai "ei peili katsomalla kulu"-mies, joka polkee kuntopyörällä ja katsoo itseään ihailevasti peilistä. Kerran se sattui vahingossa kääntämään katseensa pois peilistä ja viuhtoi pyöränsä selästä munhun päin ja yritti huudella, että teen jonkun liikkeen väärin. Pöh. Sen miehen kuntosaliauktoriteetti mun silmissä on rapissut jo kauan sitten.

Eilen vietettiin muutaman työkaverin kanssa oikein vain suomalainen ilta ja katsottiin Tahdon asia -dvd-boksia. Tällä viikolla ei tapahdu muuten kummempia. Kotiin jäänyt bongorumpali tosin kutsui johonkin konserttiinsa, mihin taidan mennä, jotta osaan paremmin arvostaa niitä lukuisia harjoittelutunteja, joita täällä kotona kertyy. Viikonloppu saattaa sisältää pienen automatkan Normandiaan, mutta siiitä lisää seuraavassa tarinassa.

Ai niin. Niille, jotka ovat jännittyneenä seuraanneet hunajapurkki-trilleriä, kerrottakoon, että myslihämäys on onnistunut! Purkki on saanut olla rauhassa.

Helleterveiset... tai ainakin lämpimät.. tai ei ainakaan kylmät

Suomalaisnaisilla on tapana valittaa Brysselin kaduista. Ne kun ovat niin muhkuraisia ja epätasaisia, että korot kuluvat nopeasti huonoksi. Ja pakkohan tähän valituskuoroon on yhtyä, vaikken ikinä ajatellut että voisin kuluttaa liikaa korkoja kengistä. Suutarille on kuitenkin mentävä, kun korot alkavat olla niin pyöreitä, että joka 10. askel kääntää aina nilkan ympäri.

Talossa on ollut pieni viileä kausi. Pidin lauantaina pirskeet oikein suomalaistyyliin, mikä tarkoitti yli 10 henkilön mölyä ja huonoa laulukuoroa aamuviiteen asti. Olin kyllä antanut ennakkovaroituksen, mutta sunnuntaiaamu valkeni vaivautuneina katseina ja toteamuksella "te sitten vähän lauloitte". Mutta kyllä tämä tästä. Eiköhän ne lepy siihen mennessä, kun pitää pitää läksiäiskemut. Tai sitten varaan sitä varten äänieristetyn tilan Belgian maaseudulta. Vaikka Spasta. Josta on muuten kotoin Hercule Poirot.

Sunnuntaina oli takakesä. Lämmintä oli reilusti yli 20 astetta. Niinpä se päivä meni vain ulkona paistatellessa. Lämmin ilma on kyllä jatkunutkin, mutta se miten paljon siitä pystyy nauttimaan toimistossa klo 9-18 on toinen juttu. Lauantainakin piti olla kovin lämmintä, minkä vuoksi lähdettiin kaverin kanssa piknikille hiukan Brysselin ulkopuolelle (kuva 1). Aamupäivällä paistanut aurinko meni kuitenkin jossain vaiheessa pilveen, tuuli yltyi ja piknik-viltistä tuli peitto jalkojen päälle. Eväät oli hyviä, mutta onneksi niitä ei ollut paljon niin päästiin nopeasti pois lähikylään kahville.

Parlamenttirakennuksessa on paljon ikkunoita. Se on oikeastaan yhtä ikkunaa (ks. blogin tunnuskuvaa). Hyvät markkinat ikkunanpesijöille, jotka tänään tulivat meidän toimiston kohdalle. Kun herrat pesivät siinä ensin oikean puolen ikkunasta ja vähän myöhemmin vasemman puolen, en rehellisesti huomannut itään eroa niiden välillä toisen ollessa puhdas ja toisen likainen.

Eilinen ilta oli omistettu Turulle. Turun ja Varsinais-Suomen aluetoimisto täällä Brysselissä täytti vuosia ja niinpä koko Turun pönökerma oli pakkautunut lentokoneeseen ja tullut juhlistamaan tapahtumaa. Eikä Turun bileitä voi järjestää ilman Ikeä ja Muumipeikkoa. Ilta oli varsin mukava ja sen kruunasi erittäin perinteinen turkulainen ruoka, joka löytyy jokaisen turkulaisen jääkaapista: jättikatkarapusalaattia, graavilohta ja poroa (??!). Tästä kyseisestä tapahtumasta on räpsästy kuvat 2 ja 3, jossa minä, Satu ja Susanna nautitaan kokkareiden jälkitunnelmista. Epäilijöille todistusaineistoa siitä, että pystyn käyttämään hametta. Ja prosentuaalisesti käytän niitä täällä enemmän kuin housuja, miracles happen.

Tänään olin ensimmäistä kertaa lobattavana. Tupakkateollisuudesta tuli pari miestä, jotka halusivat selvittää mulle ja toiselle tytölle meidän toimistosta, että miten se tupakan valmistevero EU:ssa nyt menikään. Eikä se nyt aivan mennyt perille diagrammienkaan avulla ja siltä osin kun meni perille, en vakuuttunut herrojen kannasta. Tupakka on pahasta. Ja sikarit! (huom. isä ja Pekka)

Viikonloppuna taitaa olla suuntana Amsterdam. Kaksi viikkoa kun on ihan liian pitkä aika olla käymättä ulkomailla :) Tarkoituksena shoppailla olan takaa. Täällä kun on kaikki niin hirveän kallista, niin ei tee mieli ostaa mitään. Eli jos joku tahtoo ehdottomasti tuliaisiksi puukengät, avatkoon suunsa nyt tai vaietkoon ikuisesti. Tulppaaneja en tuo, koska ne ehtisi pilaantua.

Lomaparatiisista budjettikurimukseen

Lomalta paluu on sujunut varsin leppoisasti. Työt on maistunut ja näin.

Torstaina pieni pala latinoafrikkalaista kulttuuria kävi meillä kotona, kun Guillaume vietti läksiäisiään. Guillaume lähti siis Kuubaan soittamaan niitä bongorumpuja ja sillä oli täällä juhlissa koko niiden bändi. Tämä tarkotti varsin pitkälle yöhön menevää musiikkishowta kolmen eri kokoisen bongorummun ja useamman laulajan turvin. Ei voinut kuin ihastella sitä menoa. Ja mennä parin lasillisen jälkeen nukkumaan.

En jää kuitenkaan ilman bongorumpurytmejä, vaikka Guillaume lähti, koska ainahan yhteen kommuuniin mahtuu useampi rumpali. Philip on bongorumpuopettaja ja sai kellarin kokonaan omaan käyttöönsä. Nyt kun Guillaume lähti, hunajapurkkini saattaa saada olla rauhassa, sää nähdä. Ostin lauantaina uuden purnukan ja piilotin sen varmuuden vuoksi tylsien näkösten myslien taakse. Hah!

Viikonloppu oli kovin rentouttava. Lauantain haahuilin ikään kuin shoppailemassa, mutta koska budjettikuri on edelleen voimassa, ostin vain välttämättömimmät eli papiljotit, pyöröharjan ja lampun. Saa tukan kuntoon ja yövalon toimimaan - voisin todeta että nämä hankinnat olisi voinut tehdä jo kuukausi sitten. Sunnuntaina satoi koko päivän ja astuin ulos vain sen verran, että kävin ostamassa torilta salaattimöhkäleen ja myöhemmin päivällä lenkillä. Kaupungissa oli la-su -yönä "Nuit Blanche", jota voisi ehkä vähän verrata taiteiden yöhön. Paljon musiikkitapahtumia läpi yön ja kollektiivinen aamupala klo 5 aamulla. Tähän en kuitenkaan osallistunut, vaan olin kiltisti jo tuohon aikaan nukkumassa. Olin koko loppuviikon muistutellut kavereita, että kellot siirretään viikonloppuna ja sain sunnuntaiaamuna herätä tietoisuuteen siitä, ettei niitä mihinkään vielä siirretty.

Kulttuuriuutisten saralla on vilkasta. Mietinkin eilen, kaipaako kukaan enää seuraani Suomessa, kun kerron, että eilen olin kirjanjulkistamistilaisuudessa, huomenna menen klassisen musiikin konserttiin ja lauantaina kirjakahvilaan. Kuulostaa pahemmalta mitä se on. Eilisessä julkistamistilaisuudessa Kjell Westö markkinoi hollanniksi käännettyä kirjaansa. Selitys osallistumiselle: hyvä kirja ja hyvät snäkit. Huomenna Monica Groop konsertoi Finlandsvensk instituutissa. Selitys osallistumiselle: ilmainen, muutkin toimistolta tulee ja toivottavasti hyvät snäkit.

Nyt on onnittelupalstan vuoro: nimpparionnittelut lähtee satulle, säteelle, niinalle ja äitille! Tämän kuun puolella kaikki. Aika lailla etukäteen, mutta muuten unohtuu. Ja ne kenen nimi jäi mainitsematta niin hyvää nimipäivää sinnekin. Ja isälle+veljille kovin isot synttärionnittelut vaikkakin ne on vasta ensi viikolla, mutta koska isä luultavasti lukee näitä kirjoituksia pitkällä viiveellä, saatan onnistua ajoituksessa. Näin muuten yhtenä yönä unta, että isä oli lähettänyt Vernerin postissa tänne. Kun avasin paketin, Verneri oli ihan henkitoreissaan. Kamala uni. Älä isä lähetä Verneriä tänne vaikka heikkoina hetkinä sitä vonkaisinkin.

Tällä kertaa ei oo tarjottavana uutta kuvamateriaalia. Mutta jotta tulee vähän väriä tekstin lomaan, voin laittaa pari Irlannin kuvaa vielä tulemaan. Toisessa on hieno vanha hautausmaa ja toisessa sitten vähän toisella tapaa hienoa perinnettä Match making -festareilta. Siinä minä ja John vähän dansataan. Oisko sittenkin pitänyt jäädä Johnin plantaaseille?