Viimeinen tarina

Viimeinen työpäivä. Viimeinen pyykkäyskerta. Viimeinen kerta kaupassa. Tämä viikko on täynnä viimeisiä asioita.

Viime viikonloppu oli viimeinen viikonloppu, jonka vietin näiden kavereiden kanssa. Lauauntai sisälsi lautapelejä, glögiä ja gin tonicia. Pelattiin suomalaisporukalla aliasta ja jouduin taipumaan tosiasiaan, etten ollut sinä iltana voittajan vankkureissa. Sunnuntaina tehtiin matka Bruggeen, koska siellä ei ollut tullut vielä käytyä. Kaupunki saattaisi olla hyvinkin viehättävä, mutta koska sunnuntaina satoi lumiräntää, oli kylmää ja kosteaa ja vielä kaupan päälle tuuli, muistot Bryggestä eivät ole ihan niitä kultaisimpia.

Tiistaina oli viimeinen ehtoollinen. Tiiviiksi muodostunut harkkariporukka kokoontui muuttamaan italialaisravintolan viinit iloksi. Tänään on viimeinen illallinen toimistoväen kanssa. Ja huomenna on se viimeinen työpäivä.

Lähdön lopullisuutta kuitenkin paikkaa hyvin se tosiasia, että kotimatka Suomeen on varsinainen ekskursio sen sijaan, että tuijottaisiin yksin pilviä lentokoneesta.

Pieni selvitys kotiinpaluukuvioista voisi olla paikallaan, nimittäin se tulee tapahtumaan niin maalla, merellä kuin ilmassakin. Huomenna koulukaverikvartetti Ansku, Suvi, Hanna ja Sussu saapuu tänne Brysseliin ja tarkoitus on viettää täällä hurja viimeinen viikonloppu. Maanantaina iltapäivällä lähtee lentokone, joka vie meidät Köpenhaminaan. Siellä vietetään muutama päivä Sussun lukaalissa; Sussu kun on ollut siellä superdiplomaattina kesästä asti. Keskiviikkoiltana lähtee yöjuna Köpiksesta suuntanaan Tukholma, jonne on arvioitu saapuminen erittäinkin aikaisin torstaiaamuna. Matka huipentuu siellä laivamatkaan ja jo varattuun seisovaan pöytään. Punaiset matot ja fanfaarit kotiinpaluuni kunniaksi voi siis ajoittaa Turun satamaan torstai-illalla n. klo 20. Jos jostain syystä Suomen puolustusvoimien torvisoittokuntaa ei saada paikalle ja se punainen mattokin sattuu olemaan pesussa niin tulkaa nyt ees joku vastaan, jolla on auto ja mun asunnon avaimet..


Miltä nyt tuntuu? (Haastattelen itseäni.) Ihan hyvältä. Mielestäni diplomaattinen vastaus ottaen huomioon, että saan taas nähdä vanhat kaverit ja toisaalta jätän tänne joukon ihania ystäviä. Olen ollut koko tämän viikon melko lailla hämmentynyt. Päätös olla miettimättä asiaa liikaa kostautuu sekavina ja ahdistavina unina. Joku viisaampi sanoisi ehkä, että asioita pitää käsitellä eikä vain mennä eteenpäin.


Ihmisten jättämisen lisäksi mietityttää se, miltä tuntuu palata säännöllisestä työrytmistä opiskeluun ja iltatöihin. Ai ettäkö viikonloput ei ole enää vapaita? Ja kauimmas mihin viikonlopun aikana kerkeää on ehkä Masku. Uskon kaikesta huolimatta olevani melko lailla sopeutuvainen yksilö, joten eiköhän se siitä.


Kannattiko lähteä? (Haastattelu jatkuu.) Kyllä kannatti. Virkamiesutopia on muuttunut huomattavasti realistisemmaksi käsitykseksi siitä, miten kaikki täällä toimii, mutten siitä huolimattta halua sanoa "ei koskaan enää". Voisin hyvin kuvitella tekeväni töitä täällä joskus myöhemmin. Se on sitten sitä hamaa tulevaisuutta, jolloin pitää olla aikuinen ja jolloin ihan oikeasti saa säännöllistä palkkaa. Ja rahaa voi säästää.




Mikä oli parasta? (Lupaan, että tämä on viimeinen kysymys.) Yritän välttää kliseistä vastausta ja vastata, että parasta olivat ihmiset. Ja sen huomaaminen, että vaikka täällä on paljon pinnallisuutta ja reittä pitkin kiipeämistä, joukossa on myös aitoja ja ihania ihmisiä. Kaikki eivät halua jutella ihan vain verkostoitumisen vuoksi. Toiseksi parasta oli ehkä huomata, että pärjään täällä. Pienen kesätauon jälkeen oli ihana käyttää aivoja ja olla oikeasti hyödyksi. Kolmanneksi parasta oli matkustelu, jota ehkä arvostaa vielä enemmän sitten myöhemmin, kun huomaa Suomessa, että tunnin junamatkalla pääsee Turusta Toijalaan tai Karjaalle.


Tämä tarina päättyy siis tähän. Seuraava seikkailu vie Afrikkaan. Mikäli vain suinkin läpäisen ulkoministeriön turvallisuusselvityksen, lähden tammikuun alussa Sambiaan harjoitteluun Suomen suurlähetystöön. Afrikka on suuri ja tuntematon; Sambiassa on ehkä pahin AIDS-tilanne koko mantereella - kyllä, hiukan pelottaa. Mutta kokemuksia on vaikea kerätä, jos antaa pelon ohjailla. Barcelonan matkalla tehtiin Hannan (toinen kuin em.) kanssa päätös siitä, että ensi vuonna pitää ottaa jokin hyppy tuntemattomaan ja testata syntyykö turvaverkko. Tämä olkoon se hyppy.

Paha ja hyvä Strasbourg

Reilu viikko sitten juhlin lauantai-iltaa päässäni valkoinen kypärä, jossa lukee one seat - kypärä ajaa ajatusta siitä, että parlamentti toimisi tulevaisuudessa vain ja ainoastaan brysselissä. Rekkaralli, joka vie paperipinot viikoksi Strasbourgiin kuukaudessa, on erittäin kallista eikä kukaan ikinä oikein jaksaisi lähteä sinne. Kun on niin pienet toimistot ja ruokakin on ruokalassa kalliimpaa. Ja niissä rekkojen rahtaamissa laatikoissa on - no, muutama paperi mutta lähinnä meidän kenkiä.

Muutaman päivän Strasbourg-kokemuksen jälkeen olisin edelleen valmis laittamaan valkoisen kypärän päähäni aatteen vuoksi (silloin hattubileissähän se oli vain ja ainoastaan jaloa aatetta koko ilta..), mutta en ehkä enää niin kärkkäästi. Täällä on meinaan kivaa. Ja kaunista. Strasbourg on kaunis keskieurooppalainen kaupunki saksalaistyylisine taloineen ja lukuisine kirkkoineen. Parlamenttirakennus on kaunis - ei pelkästään mahtipontinen niin kuin Brysselissä vaan myös kaunis ja viihtyisä. Täysistuntosali hohkaa arvokkuutta, jota Brysselin arkinen sali ei pysty päihittämään. Laitan ensi blogiin kuvia molemmista, niin voitte verrata ja tehdä omat arviot. Tähän blogiin ei tule kuvia, koska kamerasta loppui akku ja laturi on Brysselissä. Saatte tuplakuvat ensi kerralla.

Asumisjärjestelyt on mielenkiintoiset, mutta mukavat. Me asutaan Sirpan ja Kitin kanssa pienessä huoneistossa Strasbourgin keskustassa. Ulko-ovi portaikkoon on niin matala, etten mahdu siitä suorana sisään. Portaat kolmanteen kerrokseen, jossa huoneisto sijaitsee, on niin kapeat ja jyrkät, että suomalaiset turvallisuustarkastajat eristäisivät alueen keltaisilla nauhoilla oitis. Myöskään portaita ei pysty kävelemään täysin suoraselkäisesti. Huoneisto on idyllinen. Ihana suorastaan. Mutta pääosin sielläkin pitää kyyristellä. Niinpä onkin kumma juttu, jos vielä tämän viikon jälkeen kävelen suoraselkäisenä tai ilman selkävaivoja.

Muonituskustannukset täällä ovat jääneet melko lailla minimiin. Tiistai ja keskiviikkoaamut alkoivat mittavilla aamupalajärjestelyillä parlamentilla; keskiviikkona pääsin meidän delegaation (eli kokoomuksen) assareista edustamaan Olli Rehnin järjestämälle aamiaiselle! Tiistai-illalla autoala lobbasi ravintolaillallisen verran ja tänään keskiviikkona on eräänlainen jäähyväisillallinen Sirpan ja Kitin kanssa. Me kun ei sitten huomisen jälkeen enää Sirpan kanssa nähdä. Hyvä muuten, että ruokatarjoilu on ollut taattua, koska täällä päässä parlamentin ravintola on kamala paikka. Siellä on pahaa ruokaa ja liikaa ihmisiä ja kaksi kertaa kalliimpaa kuin Brysselissä. Eilen söin siellä sosehernekeittoa krutongeilla. Ei, ei ollut pannukakkua jälkkäriksi.

Ennen tätä Strasbourgin keikkaakin tapahtui. Nimittäin ÄITI oli täällä Anteron kanssa viikonlopun. Kumpikaan ei ollut koskaan ollut Brysselissä, joten piti näyttää kaupunkia oikein olan takaa. Ei mutta hetkonen, eihän Brysselissä ole mitään näytettävää. Niinpä ohjelmanjärjestelijänä käytin vanhukset pissaavalla pojalla, näytin parlamentin sateisesta ja huuruisesta bussin ikkunasta ja keskityin ruokaelämyksien luomiseen. Hyvien syömishetkien tuoman ähkyn lisäksi viikonlopun saldona on pakko mainita uudet kengät. Eikä mitkä tahansa kengät, vaan polvien alle ulottuvat saappaat, jotka menevät ylösasti kiinni - siitäkin huolimatta, että siinä matkalla ovat melko suuret pohkeet. Tittididii.

Taidan olla tulossa kipeäksi. Kurkku sattuu ja lihakset särkee. Harmittaa, mutta sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tähän asti olen ollut täysin terveenä. Oma diagnoosi: lähestyvän lähdön aiheuttama ahdistus ja ymmärtämättömyys. Ystäväni Eepi ehkä sanoisi, että pitäisi syödä lihaa ja muutenkin monipuolisemmin. Toivon, että särkylääke ja tämän illan pieni power nap toimistolla auttaa; tänään illalla on kuitenkin kuuleman mukaan legendaariset keskiviikko-bileet Lentäjä-baarissa eikä niistä voi olla paitsi. Etenkään, kun tumma, pitkä ja komea hollantilaisavustaja sanoi hississä, että nähdään siellä.

Arjen ihanuutta

Viikonloppu oli varsin rentouttava. Lauantai oli täydellinen vapaapäivä, enkä muista koska olisin viimeksi nauttinut niin paljon ruuanlaitosta, kaupassa käynnistä ja pyykin pesusta. Pyykin pesu tosin on hauskaa täällä. Kadun toisella puolella on itsepalvelupesula (kuva 1), mihin korttelin asukkaat menevät ikea-kassien kanssa. Pahin ruuhka-aika on sunnuntai-ilta. Otan sinne aina kirjan mukaan, koska joskus pitää odottaa koneen vapautumista. Kirja kädessä kuvittelen itseni jenkkileffan päärooliin, jossa pudotan kirjamerkin lattialle ja sitä kumartuu nostamaan maailman komein mies, joka lukee samaa kirjaa kuin minä. Näin ei ole kuitenkaan vielä käynyt enkä taida enää montaa kertaa pestä pyykkejä täällä. Ja todellisuudessa pesulan tuolit ovat muoviset ja kovat, pesurummuissa roikkuu hilenaruja, jotka on lähteneet thaimaalaisnaisen paidoista ja kaiken kukkuraksi rahanvaihtokoneesta saa vain 50-senttisiä, joita saa aika monta 10 eurolla. 20 eurolla niitä saa vielä enemmän.

Lauantai huipentui hattukemuihin. Minun päähineeni oli valkoinen kypärä (kuva 2), joka osoittautui paitsi erittäin tyylikkääksi, myös suosituksi myöhemmin illalla. Niin suosituksi, että aamulla sitä ei enää ollut.

Eilen sain glögiä. TEKES oli kutsunut pikkujoulujuhliin, jossa sai lohirullia, pipareita ja suklaakonvehteja. Ja siis sitä glögiä. Mutta kaikki ei ollut kohdallaan, kun glögiä juotiin viinilaseista. Missä olivat porokuvioiset Pentikin lasit? Eilen oli myös niin sanottu viimeinen ehtoollinen meidän toimiston väen kesken, koska emme enää ole kaikki koossa ennen kuin lähden pois. Ensi viikolla kun puolet meistä (mukaanlukien minä!) on Strasbourgissa ja sen jälkeisellä viikolla sitten taas Sirpa on Suomessa. Täytyy muuten tähän väliin ujuttaa pieni mainospätkä Sirpan nettisivuista, jotka juuri valmistuivat. Niitä voi ihailla osoitteessa www.sirpapietikainen.net. Lupaan, etten jatkossa käytä tätä blogia enää kaupallisiin tarkoituksiin.

Koska viikko ei ole sisältänyt matkustelua tai muita räiskyviä tapahtumasarjoja, voisin kertoa jotain tavallisen tappavasta arjesta. Kuten Brysselin joukkoliikenteestä, johon kuitenkin aina liittyy pieni jännitysmomentti, koska pääsee perille tai pääseekö lainkaan. Belgian julkisen liikenteen työntekijöillä ei taida olla minkäänlaista ylityökorvausta, koska kun työvuoro loppuu, pitää lähteä kotiin. Tämä siitäkin huolimatta, että bussi tai ratikka on vielä puolimatkassa päätepysäkille. Kun kuski huutaa "Terminé!", matkustajien on vain mutistava "Oh no!" ja astuttava ulos.

Julkiseen liikenteeseen liittyy ehkä ainut pahe, jonka olen täällä ollessa omaksunut. Pummilla ajelu. Se on niin helppoa ja pahoista tarkastajista olen kuullut vain tarinoita. Olen oikeastaan jäänyt hiukan koukkuun siihen jännitykseen ja voitonriemuun, kun saa ilmaisen matkan. Paheksuville tahoille voin kertoa, että olen säästänyt jo sievoisen summan tällä paheella. Tosin sen summan olen moninkertaisesti tuhlannut toisella paheella, jonka olen oppinut: kaljan juonnilla.

Tuleva viikonloppu on tapahtumaa täynnä, koska ÄITI TULEE TÄNNE!! Tervetuloa äiti! Ja Antero. Ohjelmanjärjestäjälle tuli huomattavaia paineita, kun äiti toivoi viikonlopulle jotain mukavaa urheilutapahtumaa. Belgia ja urheilu kun sanoina harvoin esiintyvät samassa lausessa. Kun Span formulaosakilpailu meni jo samoin kuin kultaisen liigan osakilpailu, jäljelle jää vain jalkapallo. Ja tietysti erittäin kovatasoinen Belgian jääkiekkoilun pääsarja. Mutta äiti saa nyt tyytyä ihan tavalliseen turistilomaan ja syödä simpukoita ja ottaa kuvia kuninkaanlinnasta.

Ja maanantaina suuntana Strasbourg. Sieltä tarinaa seuraavassa blogissa. Joka alkaa muuten olla jo yksi viimeisistä! Aika menee lujaa ja tiedän, että lukijoilla voi olla aika ristiriitaiset tuntemukset kotiinpalustani, koska samalla se merkitsee tämän loistavan kirjallisen elämyksen päättymistä. Koittakaa kestää.

Viva Espanja! Viva Obama! Ja viva vapaa viikonloppu!

Barcelonan reissu oli todellinen loma. Oltiin mahdollsimman stereotyyppisiä turisteja: syötiin, juotiin, shoppailtiin ja otettiin valokuvia siellä, missä turistibussitkin viihtyivät. Sääennuste oli alunperin antanut aihetta pieneen pessimismiin, mutta ilmat osoittautui odotettua paremmiksi. Pari päivää sateli, mutta maanantai oli pelkkää aurinkoa. Sen kunniaksi piti mennä paistattelemaan rannalle ja ihan vaikka väkisin nostaa paidan hihoja ja höllentää kaulahuivia, jotta saisi vähän väriä (kuva 1).

Loman ruokavalio oli pitkälti tapas-sangria-jätski -akselilla. Tapas-baareja oli kaikkialla ja löydettiin omamme muutaman harha-ammunnan jälkeen. Meidän tapas-kantiksessa oli tilaaminen tehty mahdollisimman helpoksi, kun pöytäliinana oli kuvia eri tapaksista ja niistä sai rastia omansa. Löysin myös kantisjäätelön: strawberry cheesecake, heavenly!

Barcelonassa on paljon jännää arkkitehtuuria ja vaikka tämän blogin ydin on kovin kaukana taideaiheista, teen kuitenkin muutaman erittäin asiantuntevan kulttuurikommentin. Gaudi oli espanjalainen arkkitehti ja hänen kädenjälkensä näkyy ympäri Barcelonaa. Gaudi teki työnsä viime vuosisadan vaihteessa ja sen verran huolella teki hommiaan, että päätyö - katedraali - tulee valmiiksi ennusteiden mukaan 2020 (2). Taiteilija itse siis on ollut kuolleena jo kauan. Mutta ajan käsite Espanjassa on hiukan erilainen kuin mihin meillä on totuttu.

Viikonlopun taidekatsaukset sisälsivät Gaudin lisäksi myös Picasso-museon ja Miron värikkäitä veistoksista. Niistä sen enempää puhumatta siirryn yhteen rakennustaiteelliseen kohokohtaan: olympiastadioniin (3). Lapsena kokemani huuma Barcelonan olympialaisista konkretisoitui 16 vuoden jälkeen, kun sain nähdä stadionin livenä. Paikka tosin on melko rempallaan ja sitä kansoittaa paikallisen pienen jalkapallojoukkueen lisäksi mustien kissojen populaatio. Tästä huolimatta pystyin hetken näkemään silmissäni rätisevän VHS-nauhoituksen, kuulemaan Pubin selostuksen ja kuvittelemaan Seppo Rädyn vaappumaan keihäspaikalle ja heittämään hopeaa.

Loma päättyi seinään tiistaina. Herätys oli aamulla klo 03:00 Barcelonassa, sitä seurasi reilun kuuden tunnin matkustusputki, joka päättyi parlamentille. Täysi työpäivä ja töistä suoraan illalla kekkereihin. Töissä on tämä viikko varsin hektistä. Yksi syy siihen on se, että nyt on valiokuntaviikko, mikä tarkoittaa sitä, että pitää istua valiokunnissa päivät pitkät ja kirjoittaa niistä muistioita. Valiokuntakokoukset on kyllä useimmiten mielenkiintoisia, mutta päivässä ei oikein ehdi tekemään mitään muuta. Toinen syy kiireelle tällä viikolla on lähestyvä joulu. Joulukortithan pitää postittaa ja jos joskus olen valittanut siitä, etten jaksa lähettää niitä viittätoista joulukorttia lähimmille tutuille, niin en tee sitä enää. Siis valita.


Atlantin takana sattunutta varsinaista vallankumousta seurattiin täällä Brysselissäkin tarkkaan. Ja vaalivalvojaisten varjolla voitiinkin sitten järjestää kemuja ympäri kaupunkia (kuva 5). Niissä sitten joku kiihotti lavalla ihmisiä huutamaan "yes, we can" -mantraa, mikä tuntui kyllä jotenkin kovin ei-eurooppalaiselta ja etenkin ei-belgialaiselta. Pitihän sitä kuitenkin osallistua Obama-hysteriaan näin poliittisesti erittäin aktiivisena ihmisenä. Valvojaisiin liittyvät happy hoursit eivät mitenkään vaikuttaneet tähän aktiivisuuden puuskaan.

Nyt huomaan matkustamisuupumuksen merkkejä. Niin kivaa kun matkustelu onkin, se on raskasta. Ei enää lippujen varausta, hostellien haravointia ja pakkaamisen minimointia. Ei enää autovuokrauksia, Belgian jouhevia rautateitä ja ennen kaikkea - ei enää Ryan Aireja. Niin mukavasti kuin 3/4 yhtiön tarjoamista matkoista menikin. Tämän ja seuraavat viikonloput aion viettää Brysselissä.

Huomenna illalla esitetään parlamentissa Klaus Härön Äideistä parhain. Ja pientä snäkiä siihen päälle. Perjantaina ohjelmassa on James Bondia ja ennen kaikkea ihanan sinisilmäistä Danielia. Lauantaina on hattubileet. Hatulla ei sinänsä ole sen suurempaa painoarvoa, mutta tuntuu oikeutetummalta juhlia, kun on joku syy. Huonokin riittää. Tulevassa viikonlopussa ehkä kuitenkin parasta on se, että Juliette, jonka tunnen vaihtariajoilta Ranskasta, tulee tänne ja nähdään kolmen vuoden tauon jälkeen. Ihanaa. Mutta lähes yhtä kivaa on tieto siitä, että viikonloppuna pitää pyykätä ja siivota.

Operaatio Overlord

Kurja Belgia. Näin nimesi kirjansa aikanaan Charles Baudlaire, joka muutti viimeisiksi vuosikseen Ranskasta Belgiaan ja kirjoitti viimeisen kirjansa siitä, miten kamala maa on Belgia on. Vähän samanlaiset tunnelmat oli autossa sunnuntai-iltana, kun Mersu ylitti Ranskan ja Belgian rajan. Ilma taisi olla vähän sateinen, oli pimeää ja liikennemerkitkin oli kamalan epäselviä.

Viikonlopun ohjelmana oli siis maihinnousuretki Normandiaan. Menopelinä oli vuokrattu auto – ja kyllä, se oli Mersu. Oikein kivan värinenkin vielä. Ja hyvä ajaa. Enää puuttuu mies, jolla olisi varaa ostaa sellainen mulle. Auto oli täynnä väkeä, mutta Mersuun mahtui. Yöt vietettiin pienissä rannikkokaupungeissa, joilla oli tarjottavanaan hotellimajoitusta erittäin huokeaan hintaan näin sesonkikauden ulkopuolella. Hotellit oli varattu etukäteen, koska viiden hengen kanssa matkatessa ei voi olla niin varma saatavuudesta. Kun oltiin kuitenkin Ranskassa, edes varaukset eivät taanneet yösijaa. Toisena iltana nimittäin Granvillessä hotelli, jossa meidän piti majoittua, oli visusti kiinni. Kun tätä kummasteltiin naapurihotellissa, omistaja tokaisi siihen vain, että ”ne tekee aika usein noin”. Laittaa siis kiinni miten sattuu. Onneksi naapurissa oli muutama viktoriaanisesti sisustettu huone vapaana. Idylliä hiukan kolhaisi se, että WC lorisi koko yön.

Matkalle oli asetettu vain muutama to do –tavoite, mutta muuten ohjelmassa oli ajelua ranskalaisten pikkukylien idyllissä. Niissä kylissä ihan oikeasti näki pappoja baskerit päässä ja patonki kainalossa. Ja niissä myydään paikallista siideriä tien varressa (kuva 2). Ehkä hieman poikkeavampaa oli se, että eräässä siiderikellarissa vanha naisasiakas sai pontta puheisiinsa kuultuaan, että ollaan Suomesta. Hänhän oli ostanut aikoinaan oikein suomalaisen kuntopyörän! Kun oli molemmat lonkat leikattu ja näin.

Maihinnousussa kuolleiden amerikkalaissotilaiden hautausmaa oli yksi matkan pääkohteista (kuva 1). Suurin näistä hautausmaista sijaitsee Omaha beachilla. Jenkit naruttivat aikanaan saksalaisia ylittämällä Englannin kanaalin siitä kohtaa, missä kanaali on leveimmillään. Muka ovelat saksalaiset kun olivat asemissa kapeimmassa kohdassa. Mutta se siitä historiasta. Saavuimme hautausmaalle kello viisi vaille viisi. Ihan vain nähdäksemme kyltin, jossa ilmoitettiin hautausmaan menevän kiinni klo 17. Aneleva katse, ruikuttava ääni ja vetoava lause ”tulimme Suomesta asti” eivät tehonneet tiukkaan ranskalaistätiin. Emme kuitenkaan lannistuneet, vaan toistin samat tehokeinot seuraavan portin amerikkalaissetään. Setä heltyi ja jyrähti ankaralla äänellä että takaisin pitää olla kahden minuutin päästä. Hiukan kauemmin siinä meni, mutta kiitos setä kuitenkin.

Toinen päämäärä oli autenttinen maihinnousupaikka (kuva 3). Hiukan matkaa hautausmaasta länteen oli sellaisenaan säilytetty maihinnousutanner. Pommikuoppineen ja bunkkereineen. Tämä rannikkomaasto päättyi kallionkielekkeelle, josta oli kymmeniä metrejä pystysuoraa seinämää alas rannalle. Miten ne sieltä oikein sitten nousivat ylös? Pelastakaa sotamies Ryanissa maasto oli muistaakseni helpompaa.

Kolmas ja viimeinen etappi oli luostari/kirkko/linnasaari le Mont St Michel (kuva 5). Saari on siis aikoinaan ollut käyntikelpoinen vain päivisin, kun vuorovesi on alhaalla. Pöh, täynnä turisteja ja matkamuistokauppoja koko pläntti nykyään. Se siitä.

Tänään aamuna tuli suusta huurua hengittäessä. Täällä alkaa olla vähän vilpoinen. Toinen selitys voisi olla saasteinen ilma, koska aamuyhdeksältä autoilla on tapana vaan kaasutella paikallaan, kun jono ei liiku mihinkään. Huuruiseen hengitykseen voisi olla kolmaskin selitys, mutta siitä lukijoiden täytyy pitää suunsa supussa. Normandian reissuun sisältyi nimittäin villin sci-fi-elokuvan käsikirjoituksen kehittely (automatka oli siis erittäin pitkä). Juonessa henkilöiden mystiseen kuolemaan liittyi se, että heidän hengityksensä höyrysi juuri ennen kuolemaa. Mutta en voi paljastaa enempää, ettei kukaan lähde varastamaan tätä loistavaa juonta. Elokuva on rahoitusta ja castingia vaille valmis (vain mykkä ja komea ranskalaismies puuttuu). Varattiin jo valmiiksi hotellihuoneet Cannesista, koska menestys tulee olemaan taattu.

Tänään illalla oli ohjelmassa etiopialaista ruokaa. Eteen lykättiin iso lätty, johon tarjoilija kippasivat kaikenmoisia kastikkeita, salaatteja ja kalaa. Syöminen tapahtui pienillä taikinan palasilla, jotka toimivat ikään kuin ottimina. Siihen taikinan palaseen piti kauhoa haluamansa ja sitten suuhun. Aterimia ei siis ollut. Etiopialaiseen tapaan kuuluu myös, että kun siihen taikinan palaseen on otettu sisältö, valmis nyytti laitetaan vieruskaverin, ei omaan, suuhun. Päivällistäminen alkoi siis meidän mittakaavalla melko brutaalisti, kun tarjoilija kauhoi sormillaan ruokaa käsiinsä ja laittoi sen Kitin suuhun. Maassa maan tavalla. Ei voi valittaa, sillä ruoka oli hyvää. Ei ne keinot vaan se päämäärä.

Saliuutisia janoatte varmaankin. Niiden kertomisesta on tullut oikein tapa. Noh. Taidan kuulua salilla jo eräänlaiseen sisäpiiriin. Tähän piiriin olen päässyt, kun nostelen joskus painoja ”miesten puolella” ja juttelen mukavia kreikkalaisen Speedoksen kanssa (nimi kirjoitetaan jotenkin toisin, mutta jostain syystä muistan sen paremmin noin). Speedos on kaikkien kaveri ja olen tainnut hänestä jo puhua tällä palstalla italialaisena kipparikallena. Speedos huojensi ikäkriisiäni tässä eräänä päivänä, kun valitin, että 25-vuotiaana pitää jo alkaa tehdä jotain, ettei rapistu. Speedos heilautti kättään ja totesti niin mukavan vakuuttavasti, että se aika tulee vasta, kun täyttää 35! Ikäsiskot, ei siis mitään kiirettä vielä, uuden elämän aloittamispäätöksiä voi lykätä vielä hyvän aikaa.

Seuraavan kerran kirjoittelenkin blogia kivasti ruskettuneena. Perjantai-iltapäivällä lähtee kone Barcelonaan. Lähtö ei ole tosin kiveen kirjoitettu, kun lentopalvelun tarjoaa Ryan Air. Enkä siitä rusketuksestakaan olisi ihan varma, koska Espanjassa on lämmintä 17 astetta ja sataa. Mutta sitähän ei teidän tarvitse tietää.

Se oli iloinen Amsterdam!

Tekee hyvää aina välillä nähdä ja hengittää merta. Amsterdamissa sai viikonloppuna ladata meriakkuja. Sen lisäksi, että kaupunki on meren rannalla ja täynnä kanavia, meidän yöpymispaikkana toimi paattihostelli (kotilaituri kuva 2). Pieni paatti tarjosi mahtavat puitteet yöpymiselle: ahtaan hyttikäytävän varrella oli muutama pieni hytti, joissa oli tunnelma kun ruotsin-laivalla konsanaan (kuva 3). Paattihostelli oli ollut pystyssä vasta n. kuukauden verran ja sen emäntä Ursula oli kovin mukava, mutta tainnut jättää väliin markkinoinnin peruskurssin, koska ei ollut tajunnut sen kummemmin mainostaa, että hostelli on veneessä.

Kaupunkina Amsterdam on toisaalta viehättävä, toisaalta raaka. Punaisten lyhtyjen alueen läpi virtaavat pari kivaa pikku kanaaliakaan eivät saa näyteikkunoissa keikkuvia lähes alastomia naisia näyttämään yhtään vähemmän lohduttomalta. Eikä ohi ajava hevoskärry peitä näkyvistä niitä lukuisia kiiluvasilmäisiä miehiä, jotka vertailevat näyteikkunoiden antia. Mutta minkäs teet, ehkä ammatinharjoittajien turvallisuuden kannalta on kumminkin hyvä, että saa tarjota antimiaan näkyvissä kun näkymättömissä.

Toinen Hollannin vapaamielisyyden tunnuskuva oli kanssa melko lailla läsnä: pilvi haisi kakkialla. Jos omaisia yhtään helpottaa tietää, niin me otettiin ilo irti Amsterdamista ihan peri-Suomalaiseen tapaan alkoholin voimin. Eutanasiasta - joka on ehkä kolmas ilmiö, jonka perusteella Hollantia voi kutsua vapaamieliseksi - en sitten saanut sen kummempaa tuntumaa.

Kaiken kaikkiaan erittäin hauska viikonloppu, jonka takasi loistava seura (kuva 1: Hanna, Satu ja Niklas). Meitä oli neljä harkkaria matkassa ja oltiin ihan saumaton team. Matkan onnistumisen takasi myös tiukasti määritellyt vastuualueet, joista mulle lohkesi junalippuvastaavuus ja matkapelivastaavan rooli. Vastentahtoinen yleisö lämpeni mun matkaleikkeihin hitaasti mutta varmasti.

Se Amsterdamista. Töissä on riittänyt hommia, mutta niinhän siellä aina. Puolet toimistosta ja Sirpa ovat nyt Strasbourgissa täysistunnossa, mutta se ei tarkoita, etteikö meillä Brysseliin jääneillä olisi tekemistä. Parlamentissa täällä päässä on muuten todella hiljaista, ei tarvi jonotella joka paikkaan ja voi olla farkuissa vaikkei olekaan perjantai. Saa myös nauttia koleasta työilmastosta, koska jotkut fiksut on ajatelleet, ettei siellä lämitystä tarvitse, kun kaikki on Strasbourgissa. Kiitos.

Kuntosalielämässä ei ole tapahtunut suuria mullistuksia. Paitsi että olen löytänyt kuollettavan jumpan. Se tapahtui viime perjantaina, kun menin spinningiin. Tänään räjähti pankki toisen kerran, kun Toney tuli suoraan Lontoosta pitämään jumppatunnin, jossa nyrkkeiltiin ja hypittiin ja sai taistella itsensä kanssa, että jaksoi. Näitä kahta tuntia lukuunottamatta jumpat on osallistujiensa näköisiä: puolet jumppaajista pelkää hikeä ja tulee lähinnä rentoutumaan töiden jälkeen. Pahin kaikista on kukkatossunainen. Naisella on siis jalassa kukkatossut ja hän kokee jumppafunktiokseen mahdollisimman löysät liikkeet ja muille osallistujille hymyilemisen. Kerran todistin ihmeen, kun kukkatossunaiselle tuli jumpassa hiki. Nainen pelästyi reaktiota itsekin ja ryntäsi hakemaan nenäliinan, johon saattoi pyyhkiä sen yhden hikipisaran otsalta.

Itse kuntosalille tuli viime kuun vaihteessa upouudet laitteet suoraan USA:sta. Kotimaan huomaa ehkä siitä, että 95 prosenttia laitteista on sellaisia, jossa voi istua ja sitten liikuttaa jotain raajaansa. Semmosia mahdollisimman hienon ja monimutkaisen näköisiä laitteita. Mutta en valita. Mutta voisin ehkä valittaa hiukan kuntosaliseurasta. Italialainen kipparikallepumppaaja -Sergio kun ei luottanut mun pakaralaiteosaamiseen ja tuli sitten oikein sormella koskemaan mun pakaraan, että varmasti tajuan mihin sen kuuluu ottaa. Tai "ei peili katsomalla kulu"-mies, joka polkee kuntopyörällä ja katsoo itseään ihailevasti peilistä. Kerran se sattui vahingossa kääntämään katseensa pois peilistä ja viuhtoi pyöränsä selästä munhun päin ja yritti huudella, että teen jonkun liikkeen väärin. Pöh. Sen miehen kuntosaliauktoriteetti mun silmissä on rapissut jo kauan sitten.

Eilen vietettiin muutaman työkaverin kanssa oikein vain suomalainen ilta ja katsottiin Tahdon asia -dvd-boksia. Tällä viikolla ei tapahdu muuten kummempia. Kotiin jäänyt bongorumpali tosin kutsui johonkin konserttiinsa, mihin taidan mennä, jotta osaan paremmin arvostaa niitä lukuisia harjoittelutunteja, joita täällä kotona kertyy. Viikonloppu saattaa sisältää pienen automatkan Normandiaan, mutta siiitä lisää seuraavassa tarinassa.

Ai niin. Niille, jotka ovat jännittyneenä seuraanneet hunajapurkki-trilleriä, kerrottakoon, että myslihämäys on onnistunut! Purkki on saanut olla rauhassa.

Helleterveiset... tai ainakin lämpimät.. tai ei ainakaan kylmät

Suomalaisnaisilla on tapana valittaa Brysselin kaduista. Ne kun ovat niin muhkuraisia ja epätasaisia, että korot kuluvat nopeasti huonoksi. Ja pakkohan tähän valituskuoroon on yhtyä, vaikken ikinä ajatellut että voisin kuluttaa liikaa korkoja kengistä. Suutarille on kuitenkin mentävä, kun korot alkavat olla niin pyöreitä, että joka 10. askel kääntää aina nilkan ympäri.

Talossa on ollut pieni viileä kausi. Pidin lauantaina pirskeet oikein suomalaistyyliin, mikä tarkoitti yli 10 henkilön mölyä ja huonoa laulukuoroa aamuviiteen asti. Olin kyllä antanut ennakkovaroituksen, mutta sunnuntaiaamu valkeni vaivautuneina katseina ja toteamuksella "te sitten vähän lauloitte". Mutta kyllä tämä tästä. Eiköhän ne lepy siihen mennessä, kun pitää pitää läksiäiskemut. Tai sitten varaan sitä varten äänieristetyn tilan Belgian maaseudulta. Vaikka Spasta. Josta on muuten kotoin Hercule Poirot.

Sunnuntaina oli takakesä. Lämmintä oli reilusti yli 20 astetta. Niinpä se päivä meni vain ulkona paistatellessa. Lämmin ilma on kyllä jatkunutkin, mutta se miten paljon siitä pystyy nauttimaan toimistossa klo 9-18 on toinen juttu. Lauantainakin piti olla kovin lämmintä, minkä vuoksi lähdettiin kaverin kanssa piknikille hiukan Brysselin ulkopuolelle (kuva 1). Aamupäivällä paistanut aurinko meni kuitenkin jossain vaiheessa pilveen, tuuli yltyi ja piknik-viltistä tuli peitto jalkojen päälle. Eväät oli hyviä, mutta onneksi niitä ei ollut paljon niin päästiin nopeasti pois lähikylään kahville.

Parlamenttirakennuksessa on paljon ikkunoita. Se on oikeastaan yhtä ikkunaa (ks. blogin tunnuskuvaa). Hyvät markkinat ikkunanpesijöille, jotka tänään tulivat meidän toimiston kohdalle. Kun herrat pesivät siinä ensin oikean puolen ikkunasta ja vähän myöhemmin vasemman puolen, en rehellisesti huomannut itään eroa niiden välillä toisen ollessa puhdas ja toisen likainen.

Eilinen ilta oli omistettu Turulle. Turun ja Varsinais-Suomen aluetoimisto täällä Brysselissä täytti vuosia ja niinpä koko Turun pönökerma oli pakkautunut lentokoneeseen ja tullut juhlistamaan tapahtumaa. Eikä Turun bileitä voi järjestää ilman Ikeä ja Muumipeikkoa. Ilta oli varsin mukava ja sen kruunasi erittäin perinteinen turkulainen ruoka, joka löytyy jokaisen turkulaisen jääkaapista: jättikatkarapusalaattia, graavilohta ja poroa (??!). Tästä kyseisestä tapahtumasta on räpsästy kuvat 2 ja 3, jossa minä, Satu ja Susanna nautitaan kokkareiden jälkitunnelmista. Epäilijöille todistusaineistoa siitä, että pystyn käyttämään hametta. Ja prosentuaalisesti käytän niitä täällä enemmän kuin housuja, miracles happen.

Tänään olin ensimmäistä kertaa lobattavana. Tupakkateollisuudesta tuli pari miestä, jotka halusivat selvittää mulle ja toiselle tytölle meidän toimistosta, että miten se tupakan valmistevero EU:ssa nyt menikään. Eikä se nyt aivan mennyt perille diagrammienkaan avulla ja siltä osin kun meni perille, en vakuuttunut herrojen kannasta. Tupakka on pahasta. Ja sikarit! (huom. isä ja Pekka)

Viikonloppuna taitaa olla suuntana Amsterdam. Kaksi viikkoa kun on ihan liian pitkä aika olla käymättä ulkomailla :) Tarkoituksena shoppailla olan takaa. Täällä kun on kaikki niin hirveän kallista, niin ei tee mieli ostaa mitään. Eli jos joku tahtoo ehdottomasti tuliaisiksi puukengät, avatkoon suunsa nyt tai vaietkoon ikuisesti. Tulppaaneja en tuo, koska ne ehtisi pilaantua.

Lomaparatiisista budjettikurimukseen

Lomalta paluu on sujunut varsin leppoisasti. Työt on maistunut ja näin.

Torstaina pieni pala latinoafrikkalaista kulttuuria kävi meillä kotona, kun Guillaume vietti läksiäisiään. Guillaume lähti siis Kuubaan soittamaan niitä bongorumpuja ja sillä oli täällä juhlissa koko niiden bändi. Tämä tarkotti varsin pitkälle yöhön menevää musiikkishowta kolmen eri kokoisen bongorummun ja useamman laulajan turvin. Ei voinut kuin ihastella sitä menoa. Ja mennä parin lasillisen jälkeen nukkumaan.

En jää kuitenkaan ilman bongorumpurytmejä, vaikka Guillaume lähti, koska ainahan yhteen kommuuniin mahtuu useampi rumpali. Philip on bongorumpuopettaja ja sai kellarin kokonaan omaan käyttöönsä. Nyt kun Guillaume lähti, hunajapurkkini saattaa saada olla rauhassa, sää nähdä. Ostin lauantaina uuden purnukan ja piilotin sen varmuuden vuoksi tylsien näkösten myslien taakse. Hah!

Viikonloppu oli kovin rentouttava. Lauantain haahuilin ikään kuin shoppailemassa, mutta koska budjettikuri on edelleen voimassa, ostin vain välttämättömimmät eli papiljotit, pyöröharjan ja lampun. Saa tukan kuntoon ja yövalon toimimaan - voisin todeta että nämä hankinnat olisi voinut tehdä jo kuukausi sitten. Sunnuntaina satoi koko päivän ja astuin ulos vain sen verran, että kävin ostamassa torilta salaattimöhkäleen ja myöhemmin päivällä lenkillä. Kaupungissa oli la-su -yönä "Nuit Blanche", jota voisi ehkä vähän verrata taiteiden yöhön. Paljon musiikkitapahtumia läpi yön ja kollektiivinen aamupala klo 5 aamulla. Tähän en kuitenkaan osallistunut, vaan olin kiltisti jo tuohon aikaan nukkumassa. Olin koko loppuviikon muistutellut kavereita, että kellot siirretään viikonloppuna ja sain sunnuntaiaamuna herätä tietoisuuteen siitä, ettei niitä mihinkään vielä siirretty.

Kulttuuriuutisten saralla on vilkasta. Mietinkin eilen, kaipaako kukaan enää seuraani Suomessa, kun kerron, että eilen olin kirjanjulkistamistilaisuudessa, huomenna menen klassisen musiikin konserttiin ja lauantaina kirjakahvilaan. Kuulostaa pahemmalta mitä se on. Eilisessä julkistamistilaisuudessa Kjell Westö markkinoi hollanniksi käännettyä kirjaansa. Selitys osallistumiselle: hyvä kirja ja hyvät snäkit. Huomenna Monica Groop konsertoi Finlandsvensk instituutissa. Selitys osallistumiselle: ilmainen, muutkin toimistolta tulee ja toivottavasti hyvät snäkit.

Nyt on onnittelupalstan vuoro: nimpparionnittelut lähtee satulle, säteelle, niinalle ja äitille! Tämän kuun puolella kaikki. Aika lailla etukäteen, mutta muuten unohtuu. Ja ne kenen nimi jäi mainitsematta niin hyvää nimipäivää sinnekin. Ja isälle+veljille kovin isot synttärionnittelut vaikkakin ne on vasta ensi viikolla, mutta koska isä luultavasti lukee näitä kirjoituksia pitkällä viiveellä, saatan onnistua ajoituksessa. Näin muuten yhtenä yönä unta, että isä oli lähettänyt Vernerin postissa tänne. Kun avasin paketin, Verneri oli ihan henkitoreissaan. Kamala uni. Älä isä lähetä Verneriä tänne vaikka heikkoina hetkinä sitä vonkaisinkin.

Tällä kertaa ei oo tarjottavana uutta kuvamateriaalia. Mutta jotta tulee vähän väriä tekstin lomaan, voin laittaa pari Irlannin kuvaa vielä tulemaan. Toisessa on hieno vanha hautausmaa ja toisessa sitten vähän toisella tapaa hienoa perinnettä Match making -festareilta. Siinä minä ja John vähän dansataan. Oisko sittenkin pitänyt jäädä Johnin plantaaseille?

Pub in the Corner

Reissu-uutisia Irlannista:

Matkan jouhevan alun takasi omalta osaltaan Ryan Air. Kone lähti Belgiasta 4h myöhässä, eikä suinkaan siltä kentältä, kuin alun perin piti, vaan meidät vietiin bussilla Charleroin kentältä Liegeen keskellä yötä ja vasta sieltä päästiin matkaan. Kentän vaihto tapahtui tosin vasta pitkän epätietoisuuden jälkeen, kun lentokenttähenkilökunta yritti selvittää, onko meille ylipäätään tulossa mitään konetta. Taisivat yrittää morsettaa tai lähettää sähkettä, koska nykypäivän teknologialla käsittääkseni pitäisi tietää reaaliajassa, onko joku tietty kone ilmassa vai ei. Ensimmäinen yö - tai lähinnä aamuyö - meni Dublinin lentokentällä ja auto saatiin alle sitten heti alkuun aamulla.

Road trip sisälsi poiikileikkauksen Irlannista länsi-itä -suunnassa. Alunperin suunnitelmissa oli käydä ihan Belfastissa asti Pohjois-Irlannissa, mutta muutamat natiivit lentokentällä saivat vakuutettua meidät siitä, että kannattaa koluta maata hiukan etelämmässä. Niinpä matkareitti kulki Dublinista länteen Westportiin, sieltä rannikkoa pitkin etelään ja sieltä takaisin pääkaupunkiin. Ja ennen kun autoilusta tulee annettua liian "helppoa kuin hengittäminen" -illuusio, niin pitää myöntää, että olihan se ensialkuun hankalaa ajaa vasemmalla. Ensimmäiset kilometrit hoidettiin saumattomalla yhteistyöllä ja ääneenajattelulla: "pieni kaarros vasempaan, iso oikeaan". Mutta kaikkeen tottuun, niin myös vasemmalla ajamiseen.

Maaseudun kauneus ja verkkaisuus oli eri maailmasta kuin Dublinin pubikulttuuri. Molemmissa oli puolensa, mutta ehkä ensimmäinen teki suuremman vaikutuksen. Maisemat ehti muutamien kilometrien aikana vaihtua täysin, mutta yksi asia pysyi - lehmät ja lampaat, joita oli yksinkertaisesti joka paikassa. Irlannin EI-äänestystulos alkoi tuntua ymmärrettävältä kylien läpi ajaessa, kun kiirettä ei tunnettu, elämä kulki päivä kerrallaan eikä ympäröivä maailma pystynyt tarjoamaan mitään sen suurempaa lisäarvoa.

Maaseutumatkailun varrelle osui kaikenlaista tapahtumaa: taidefestivaalia, Galwayn osterikekkerit, paikallisen kylän teurastuspäivä (ei viivytty paikalla sitten sen kauemmin) ja ehdottomana kohokohtana - sinkkufestarit pienessä kyläpahasessa. Pitihän siellä nyt pysähtyä, kun paikalle satuttiin. Homman jujuna oli se, että lähiseutujen (tai ehkä koko maan) sinkkumaanviljelijät koittaa löytää paremman puoliskon lähikylän sinkkunaisista. Keski-ikähän oli tapahtumassa melko lailla korkea. Ehdittiin olla paikalla 10 min, kun pääsin jo tanssahtelemaan nelikymppisen Johnin kanssa, joka kysyi heti toisessa lauseessa, että miltä kuulostaisi monta hehtaaria maata, 25 lammasta ja vielä niin komea mies kaupan päälle. Onneksi jossain kohtaa elämässä on oppinut sanomaan ei, muuten kirjottaisin tätä blogia Länsi-Irlannin ainoassa nettikahvilassa, jonne piti ensin ajaa 3 tuntia traktorilla. Matka olisi tarttunut kahdessa tunnissa, mutta lampaat tukki tien siellä sun täällä.

Dublin oli sitten jo aavistuksen eläväisempi paikka. Mutta kuitenkin aikas pieni pääkaupungiksi. Päivät meni shoppaillessa ja ilta-aktiviteetit keskitettiin Temple Barin alueelle, joka on tunnettu ravintoloistaan ja pubeistaan. Irlantilainen Bulmers ja trubaduurit loivat loistavaa tunnelmaa, ja kun mies Corkin kaupungista avasi käheän äänensä ja lauloi Piano Manin, Billy Idol ja Ari Koivunen olisi kelpuutettu korkeintaan taustakuoroon.

Summa summarum. Jälkikäteen voisi sanoa, että kaikki meni suunnilleen nappiin. Autoon ei tullut kolhuja, bensaa kului kolmen päivän ajeluun n. 50 litraa, mistä voisi päätellä, että auto kulki osittain pyhällä hengellä. Yöpymiset sujui pääosin hyvin, tosin oman jännityksensä toi yksi yö Mountshannonissa, jossa piti olosuhteiden pakosta nukkua autossa. Lähestyvä pimeys + pikkukylä, jonka yöpymispaikat täyttivät kalastajat + turvallisen oloinen satama, jossa ehkä uskalsi nukkua + tarpeeksi vaatteita mukana = yö autossa. Siinähän se meni, vaikkakin olo aamulla oli sellainen, että paikat saa kuntoon n. puolen vuoden säännöllisellä fysioterapialla. Loput yöt vietettiin hostelleissa, joka ainakin Dublinissa oli erittäin kelvollinen. Syötyä tuli ja rahaa meni, mistä johtuen loppuviikko pitää kiristää budjettia ja ruokavaliota. Pahimman morkkiksen aiheutti ehkä talvilakki, jonka ostin tänään (parin päivän pähkäilyn jälkeen), koska se oli lakiksi kallis. Noh, tunnustetaan, 30 euroa. Muistakaakin kehua sitä sitten kun näette.

Omaloma

Täysistuntoviikko ja kolme työviikkoa takana, joten onhan se jo loman paikka! Koska Strasbourgin istuntosalin katto romahti tuossa loppukesässä (eihän siellä edes ole syynä lumimassat, mitä voimme päätellä siis ranskalaisen arkkitehtuurin tasosta??), tämänkertainen täysistuntoviikko pidettiin Brysselissä, mikä käsittääkseni oli kaikille mieluista. Paitsi ranskalaisille egoille ja Strasbourgin palveluyrittäjille.

Viime lauantai Lillessä (kuva 1 on minä ja Lille, kuvassa 2 matkaseura) meni mainiosti. Huomasi heti, että oltiin puolen tunnin junamatkan verran etelämmässä, koska oli paljon lämpimämpää kuin täällä. Lille-reissulta tuodut tuliaiset - halvat viinit ja juustot - hupenivatkin sitten illalla täällä Brysselissä Hanna Ekolan Villihevosia, sun muita viime vuosisadan lopun huonoimpia biisejä kuunnellessa.

Eilen juhlittiin yhden kamun synttäreitä terveysravintolassa. Kyseessä oli jonkin sortin orgaanisen ruuan ravintola ja menuja löytyi joka lähtöön: immuunijärjestelmän elvyttämiseen, elimistön myrkkypitoisuuden pienentämiseen (myös maksan.. tämähän kuulostaa hyvältä!), enrgiatason nostamiseen tai nuorentumiseen! Listalla oli myös menu raskaana oleville. Mahtaakohan kukaan mies kehdata ikinä ottaa sitä? Vaikka oisin voinut tehdä keholleni ihmeitä yhdessä illassa, tyydyin perussalaattiin, joka tosin oli aivan loistava. Tähän päätökseen vaikutti lähinnä se, että olin vailla suuria käteismääriä, koska en ollut kerennyt automaatille. Ja täällähän tarjoilijat nauraa, jos yrität ehdottaa, että maksaisit kortilla erikseen.

Nyt pitää kiiruhtaa sille ansaitulle lomalle. Ratikka menee kohta, se vie mut juna-asemalle, josta tunnin matka Brysselin kauemmalle lentokentälle, josta kone kiikuttaa Dubliniin. Matkaseurana Satu, harkkari parlamentista myös. Dublinin kentällä odottaa vuokrattu auto, jolla pitäisi koluta vihreä ja vireä Irlanti sunnuntaihin mennessä. Tätä autonvuokrausta en muuten uskaltanut paljastaa äitille puhelimessa, koska vähän itteänikin jännittää vasemmanpuoleinen liikenne. Mutta Satu on kuulemma tehnyt koko viikon ajan jo mielikuvaharjotteita, joten eiköhän me pärjätä. Tiistaina koti-Brysseliin takaisin, sitten taas lisää päivitystä ja kerrottavaa lienee enemmän kuin tässä pätkässä.

Töitä mahan täydeltä

Toisen työviikon jälkeen oon jo paljon viisaampi... Eikun siis. Toisen työviikon jälkeen oon päässyt nauttimaan mukavista työsuhde-eduista, jotka ainakin näin aloittelijalle maistuu. Nämä edut on lähinnä tulleet ruuan ja juoman muodossa ja ilta-aikaan. Keskiviikkona parlamentissa oli useammankin näyttelyn avajaiset, joiden yhteydessä oli samppajatarjoilu, ja parhaimmissa tilaisuuksissa myös pientä snäkiä. Siinä sivussa tuli sitten hiukan tutustutta myös Pohjois-Korean taiteeseen, panoraamavalokuvaukseen ja Ugandan lapsisotilaiden piirustuksiin. Ruokaetua on myös tullut murojen muodossa. Eilen aamulla eurooppalaiset murolobbarit halusivat tarjota parlamentissa ilmaista aamupalaa kaikille ja niinpä söin pitkän tovin kaikenlaisia mahdollisia raksuja. Eilen illalla oli sitten taas toimiston yhteinen ravintolaillallinen.

Mutta ehkä tänään illalla oli tarjolla kuitenkin parasta antia, koska pääsin Suomeen ja saunaan! Suomen EU-edustusto Brysselissä kutsui meppejä tiloihinsa keskustelemaan talousasioista ja munhan piti todellisena talousasiantuntijana olla tietysti paikalla. Koska se on Suomen edustusto, se on virallisesti Suomen maaperää ja niinpä voin siis sanoa käyneeni Suomessa piipahtamassa. Siellä oli myös sauna päällä - oikein kunnon suomalainen sauna. Illan kruunasi kuitenkin stereoissa soinut Tommi Läntinen! Vai olikohan se J.Karjalainen...

Viime viikonloppu sujui pienimuotoisen turismin muodossa. Koska lauantaita hallitsi belgialainen tihkusade (kuva 2), piti päästä sisätiloihin. Niinpä tuli mentyä sotamuseoon, koska se on Brysselissä yksi niistä paikoista, joissa pitääkuitenkinjoskuskäydämutteinytjustviitti. Museo on oman tulkintansa mukaan kokoelmaltaan maailman kattavin sotamuseo. Ja esineitähän riitti niin paljon, että mukana oli myös itse Mannerheimin univormu. Hienojen esineistöjen taakse oli kuitenkin helposti kätketty faktat Belgian mielivaltaisesta siirtomaahistoriasta ja onnettomista maailmansodista. Tärkeämpää oli saada esille joku vuodelta x oleva hevosen satula, jossa näkyi vielä jälkiä verestä, jota oli vuodattanut satulaa käyttänyt Suuri Ratsastaja. Siis vuodelta x.

Viikonloppuun kuului myös vahvasti kirppistonginta, koska kotia (kuva 1) lähellä olevilla kaduilla oli suuren suuri kirppis. Ja kun kaduilla vielä soitteli torvisoittokunta ja tuoksui lätyt, niin aurinkoinen sunnuntaipäivä oli mitä otollisin haahuilla kaduilla. Haaviin häi nahkalaukku, peltirasia ja hienot kengät, joista oon erittäin onnellinen. Ja Suvi, voisin sanoa, että siellä oli aikas hienoakin vanhaa tavaraa, mutta en viitti ettet oo kade..

Parlamentin kuntosali sai alkuviikosta uuden asiakkaan. Ja pääsin todella pitkästä aikaa jumppaan, joka kuitenkin osoittautui pieneksi pettymykseksi, koska a. vetäjä ei itse tehnyt mitään, vaan kuritti meitä jumppaajia vain ihan hulluna, mikä jotenkin laskee omaa motivaatioita tehdä, b. tuli painamaan reidestä askelkyykyissä ja korjaamaan käsiä punnerruksissa, jonka vuoksi se riskeerasi oman terveytensä koska mua TODELLA ärsytti se siinä vaiheessa kun ei vaan enää jaksa yhtään punnerrusta ja c. (pahin kaikista) liikeitä ei tehty musiikin rytmiin. Mutta pitää vastedes hiukan vältellä Sebastienin jumppia niin saa paremman mielen. Parlamentin salilla on muuten sauna, josta sain tänään kuulla sellaisen tarinan, että Pertti Paasio on ne omana EU-toimintakautenaan (siis vuosia sitten) sinne rakennuttanut. Luvassa on siis kunnon saunaa, eikä eurooppalaista "älä heitä kiukaalle vettä, kiuas menee rikki" -versiota.

Viikon sukkahousutilastot on yhtä masentavaa luettavaa kun ennenkin: uudet sukkahousut aamulla jalkaan ja illalla ne on rikki. Uusi diktaattori-kampaajan luoma tukka (kuva 3) ei aivan tyydytä, koska sitä pitää laitella niin kovasti, jotta se näyttää hyvältä. Ja koska tukanlaitto ei ole sitä ominta osaamisaluetta niin eihän siitä ikinä mitään tule.

Ensi viikko on parlamentin täysistuntoviikko, eli parlamentti äänestää mietinnöistä. Normaalistihan täysistuntoviikot vietetään Strasbourgissa, mutta koska parlamenttirakennuksen katto on siellä hiukan oikutellut, istunto pidetään Brysselissä. Kaikki on tästä käänteestä varsin tyytyväisiä, koska kukaan ei ikinä millään jaksaisi lähteä Strasiin ihan vain äänestysten takia. Täysistuntoviikon jälkeen sitten taas hengähdetään, mikä tarkoittaa sitä, että mepit tekevät hommia kotimaissaan ja meidänkin toimisto taitaa olla sen viikon kiinni. Tästä siis voinkin päätellä, että se tarkoittaa mulle viikon lomaa! Lontoo here I come!!

Pitkää päivää..

Ensimmäinen työviikko takana. Tosin on vasta torstai, mutta perjantait parlamentissa on rauhallista aikaa: mepit on lähteneet Suomeen ja töihin saa mennä farkuissa ja tennareissa. Ihanaa. Virkamiespukeutuminen on sujunut ihan hyvin siihen nähden, että se ei ole ihan just sitä ominta pukeutumista, mutta sukkahousut on kyllä varsin ongelmalliset. Kolme päivää töissä = kolmet rikkinäiset sukkahousut isovarpaan kohdalta. Mitä on tehtävissä?

Työpäivät on pitkiä, mutta koska hommat vaihtelee niin laidasta laitaan, ei kerkeä tylsistymään. Työt on valiokuntaistunnoista ja muistioiden laatimisesta kahvikuppien pesuun. Ja nakkihommia tekee kaikki, joten en oo kokenut joutuneeni ylimmäksi kahvinkeittäjäksi Sirpan toimistoon. Parlamentissa on paljon kaikenlaisia kulttuuritilaisuuksia, mihin tulee kutsuja, joihin avustajatkin pääsee. Ensi viikolla ois hiukan tarkoituksena koluta niitä työkaverin kanssa, eikä siis ollenkaan sen vuoksi, että niissä on yleensä hyvät tajroilut. Parasta antia tulee varmasti olemaan näyttely, jossa esitellään Pohjois-Korean taidetta - mitä ikinä se sitten onkaan. Sitä odotellessa.

Parlamentti on oletetusti varsin iso rakennus, jonne on helppo eksyä. Muutaman päivän jälkeen hallitsen sentään jo suht hyvin toimisto-ruokala-kokoussalit –triangelin. Tosin kun eilen olin menossa Iran-valtuuston istuntoon, löysin itseni salista, jossa alettiin käsitellä Bulgarian tieliikenteen kiemuroita. Aina ei onnistu. Parlamentista löytyy suunnilleen kaikki tarvittavat palvelut. Niinpä siis oon menossa huomenna aamulla avaamaan pankkitilin ja sen jälkeen kampaajalle. Pankkitili pitää avata, jotta pääsen jäseneksi parlamentin kuntosalille. Kaikki on tehtävä, jottei ranujen, majoneesin ja vaalean leivän pahan liitto pääse tekemään tihutöitään.

Kotona kaikki hyvin. Yhteiselo on sujunut varsin hyvin. Paitsi että suihkun ovessa ei oo lukkoa, mikä aiheuttaa aika ajoin ongelmia.. Ja tänään huomasin, että eilen ostamasta leivästä on päivän aikana puolet kadonnut johonkin. Toivottavasti meni tarpeeseen sitte ainakin. Eilen osa kämppiksistä oli vähän hippaamassa, joten ymmärrän varsin hyvin, että dagen efter –olossa teki mieli mennä toisen leipäpussille. Hyväksytään tämän kerran.

Brysselissä on lauantai joka päivä. Tai ainakin jos iltaelämää katsoo. Fortenhan veroista on maanantai-illalla mahdotonta löytää, mutta kaikki kuppilat on täynnä ihmisiä riippumatta siitä mikä viikonpäivä. Ja kivat pikkubaarit ei ole mitenkään keskittyneet tietyille alueille, vaan niitä on kaikkialla. Kaupunkikaavoittajat on luovuttaneet Brysselin suhteen jo ennen aikojaan, koska yhdessäkään risteyksessä ei luultavasti ole kahden kadun muodostamaa suoraa kulmaa (menipä matemaattiseksi). Eli siis turkulainen neliökaavoitus on kaukana täältä. Se tekee eksymisen helpommaksi.

Kodin lähellä on pieni järvi, tai oikeastaan kaksi pientä lammikkoa. Sen verran isoja kumminkin, että ne kiertäessä saa hyvän aamulenkin tehtyä. Lammikoihin on tehty koteja linnuille, varsin huomaavaista. Samaisten lammikoiden varrella on joka aamupäivä torikojuja, joissa maanviljelijät myy tuotteitaan. Ja täytyyhän sitä nyt lähitiloja tukea, vaikka hinnat ehkä vähän kalliimpia onkin. Mutta siihenkin alkaa tottua, koska Brysselissä ruoka on kalliimpaa kuin Suomessa. Ja vaikka siellä kotipäässä aina tulee valitettua ravintolaruuan kalleutta, täällä se on vielä kalliimpaa. Kalja on onneksi halvempaa. Kaljan juonnin opetteluprojekti on edennyt erittäin hitain askelin ja jäänyt toistaiseksi kirsikkakaljan tasolle.

Viikonlopun suunnitelmat vielä avoinna. Mutta se alkaa ainakin huomenna töiden jälkeen parilla "kaljalla" Luxemburgin aukiolla, joka on parlamentin edessä.