Viimeinen tarina

Viimeinen työpäivä. Viimeinen pyykkäyskerta. Viimeinen kerta kaupassa. Tämä viikko on täynnä viimeisiä asioita.

Viime viikonloppu oli viimeinen viikonloppu, jonka vietin näiden kavereiden kanssa. Lauauntai sisälsi lautapelejä, glögiä ja gin tonicia. Pelattiin suomalaisporukalla aliasta ja jouduin taipumaan tosiasiaan, etten ollut sinä iltana voittajan vankkureissa. Sunnuntaina tehtiin matka Bruggeen, koska siellä ei ollut tullut vielä käytyä. Kaupunki saattaisi olla hyvinkin viehättävä, mutta koska sunnuntaina satoi lumiräntää, oli kylmää ja kosteaa ja vielä kaupan päälle tuuli, muistot Bryggestä eivät ole ihan niitä kultaisimpia.

Tiistaina oli viimeinen ehtoollinen. Tiiviiksi muodostunut harkkariporukka kokoontui muuttamaan italialaisravintolan viinit iloksi. Tänään on viimeinen illallinen toimistoväen kanssa. Ja huomenna on se viimeinen työpäivä.

Lähdön lopullisuutta kuitenkin paikkaa hyvin se tosiasia, että kotimatka Suomeen on varsinainen ekskursio sen sijaan, että tuijottaisiin yksin pilviä lentokoneesta.

Pieni selvitys kotiinpaluukuvioista voisi olla paikallaan, nimittäin se tulee tapahtumaan niin maalla, merellä kuin ilmassakin. Huomenna koulukaverikvartetti Ansku, Suvi, Hanna ja Sussu saapuu tänne Brysseliin ja tarkoitus on viettää täällä hurja viimeinen viikonloppu. Maanantaina iltapäivällä lähtee lentokone, joka vie meidät Köpenhaminaan. Siellä vietetään muutama päivä Sussun lukaalissa; Sussu kun on ollut siellä superdiplomaattina kesästä asti. Keskiviikkoiltana lähtee yöjuna Köpiksesta suuntanaan Tukholma, jonne on arvioitu saapuminen erittäinkin aikaisin torstaiaamuna. Matka huipentuu siellä laivamatkaan ja jo varattuun seisovaan pöytään. Punaiset matot ja fanfaarit kotiinpaluuni kunniaksi voi siis ajoittaa Turun satamaan torstai-illalla n. klo 20. Jos jostain syystä Suomen puolustusvoimien torvisoittokuntaa ei saada paikalle ja se punainen mattokin sattuu olemaan pesussa niin tulkaa nyt ees joku vastaan, jolla on auto ja mun asunnon avaimet..


Miltä nyt tuntuu? (Haastattelen itseäni.) Ihan hyvältä. Mielestäni diplomaattinen vastaus ottaen huomioon, että saan taas nähdä vanhat kaverit ja toisaalta jätän tänne joukon ihania ystäviä. Olen ollut koko tämän viikon melko lailla hämmentynyt. Päätös olla miettimättä asiaa liikaa kostautuu sekavina ja ahdistavina unina. Joku viisaampi sanoisi ehkä, että asioita pitää käsitellä eikä vain mennä eteenpäin.


Ihmisten jättämisen lisäksi mietityttää se, miltä tuntuu palata säännöllisestä työrytmistä opiskeluun ja iltatöihin. Ai ettäkö viikonloput ei ole enää vapaita? Ja kauimmas mihin viikonlopun aikana kerkeää on ehkä Masku. Uskon kaikesta huolimatta olevani melko lailla sopeutuvainen yksilö, joten eiköhän se siitä.


Kannattiko lähteä? (Haastattelu jatkuu.) Kyllä kannatti. Virkamiesutopia on muuttunut huomattavasti realistisemmaksi käsitykseksi siitä, miten kaikki täällä toimii, mutten siitä huolimattta halua sanoa "ei koskaan enää". Voisin hyvin kuvitella tekeväni töitä täällä joskus myöhemmin. Se on sitten sitä hamaa tulevaisuutta, jolloin pitää olla aikuinen ja jolloin ihan oikeasti saa säännöllistä palkkaa. Ja rahaa voi säästää.




Mikä oli parasta? (Lupaan, että tämä on viimeinen kysymys.) Yritän välttää kliseistä vastausta ja vastata, että parasta olivat ihmiset. Ja sen huomaaminen, että vaikka täällä on paljon pinnallisuutta ja reittä pitkin kiipeämistä, joukossa on myös aitoja ja ihania ihmisiä. Kaikki eivät halua jutella ihan vain verkostoitumisen vuoksi. Toiseksi parasta oli ehkä huomata, että pärjään täällä. Pienen kesätauon jälkeen oli ihana käyttää aivoja ja olla oikeasti hyödyksi. Kolmanneksi parasta oli matkustelu, jota ehkä arvostaa vielä enemmän sitten myöhemmin, kun huomaa Suomessa, että tunnin junamatkalla pääsee Turusta Toijalaan tai Karjaalle.


Tämä tarina päättyy siis tähän. Seuraava seikkailu vie Afrikkaan. Mikäli vain suinkin läpäisen ulkoministeriön turvallisuusselvityksen, lähden tammikuun alussa Sambiaan harjoitteluun Suomen suurlähetystöön. Afrikka on suuri ja tuntematon; Sambiassa on ehkä pahin AIDS-tilanne koko mantereella - kyllä, hiukan pelottaa. Mutta kokemuksia on vaikea kerätä, jos antaa pelon ohjailla. Barcelonan matkalla tehtiin Hannan (toinen kuin em.) kanssa päätös siitä, että ensi vuonna pitää ottaa jokin hyppy tuntemattomaan ja testata syntyykö turvaverkko. Tämä olkoon se hyppy.

Paha ja hyvä Strasbourg

Reilu viikko sitten juhlin lauantai-iltaa päässäni valkoinen kypärä, jossa lukee one seat - kypärä ajaa ajatusta siitä, että parlamentti toimisi tulevaisuudessa vain ja ainoastaan brysselissä. Rekkaralli, joka vie paperipinot viikoksi Strasbourgiin kuukaudessa, on erittäin kallista eikä kukaan ikinä oikein jaksaisi lähteä sinne. Kun on niin pienet toimistot ja ruokakin on ruokalassa kalliimpaa. Ja niissä rekkojen rahtaamissa laatikoissa on - no, muutama paperi mutta lähinnä meidän kenkiä.

Muutaman päivän Strasbourg-kokemuksen jälkeen olisin edelleen valmis laittamaan valkoisen kypärän päähäni aatteen vuoksi (silloin hattubileissähän se oli vain ja ainoastaan jaloa aatetta koko ilta..), mutta en ehkä enää niin kärkkäästi. Täällä on meinaan kivaa. Ja kaunista. Strasbourg on kaunis keskieurooppalainen kaupunki saksalaistyylisine taloineen ja lukuisine kirkkoineen. Parlamenttirakennus on kaunis - ei pelkästään mahtipontinen niin kuin Brysselissä vaan myös kaunis ja viihtyisä. Täysistuntosali hohkaa arvokkuutta, jota Brysselin arkinen sali ei pysty päihittämään. Laitan ensi blogiin kuvia molemmista, niin voitte verrata ja tehdä omat arviot. Tähän blogiin ei tule kuvia, koska kamerasta loppui akku ja laturi on Brysselissä. Saatte tuplakuvat ensi kerralla.

Asumisjärjestelyt on mielenkiintoiset, mutta mukavat. Me asutaan Sirpan ja Kitin kanssa pienessä huoneistossa Strasbourgin keskustassa. Ulko-ovi portaikkoon on niin matala, etten mahdu siitä suorana sisään. Portaat kolmanteen kerrokseen, jossa huoneisto sijaitsee, on niin kapeat ja jyrkät, että suomalaiset turvallisuustarkastajat eristäisivät alueen keltaisilla nauhoilla oitis. Myöskään portaita ei pysty kävelemään täysin suoraselkäisesti. Huoneisto on idyllinen. Ihana suorastaan. Mutta pääosin sielläkin pitää kyyristellä. Niinpä onkin kumma juttu, jos vielä tämän viikon jälkeen kävelen suoraselkäisenä tai ilman selkävaivoja.

Muonituskustannukset täällä ovat jääneet melko lailla minimiin. Tiistai ja keskiviikkoaamut alkoivat mittavilla aamupalajärjestelyillä parlamentilla; keskiviikkona pääsin meidän delegaation (eli kokoomuksen) assareista edustamaan Olli Rehnin järjestämälle aamiaiselle! Tiistai-illalla autoala lobbasi ravintolaillallisen verran ja tänään keskiviikkona on eräänlainen jäähyväisillallinen Sirpan ja Kitin kanssa. Me kun ei sitten huomisen jälkeen enää Sirpan kanssa nähdä. Hyvä muuten, että ruokatarjoilu on ollut taattua, koska täällä päässä parlamentin ravintola on kamala paikka. Siellä on pahaa ruokaa ja liikaa ihmisiä ja kaksi kertaa kalliimpaa kuin Brysselissä. Eilen söin siellä sosehernekeittoa krutongeilla. Ei, ei ollut pannukakkua jälkkäriksi.

Ennen tätä Strasbourgin keikkaakin tapahtui. Nimittäin ÄITI oli täällä Anteron kanssa viikonlopun. Kumpikaan ei ollut koskaan ollut Brysselissä, joten piti näyttää kaupunkia oikein olan takaa. Ei mutta hetkonen, eihän Brysselissä ole mitään näytettävää. Niinpä ohjelmanjärjestelijänä käytin vanhukset pissaavalla pojalla, näytin parlamentin sateisesta ja huuruisesta bussin ikkunasta ja keskityin ruokaelämyksien luomiseen. Hyvien syömishetkien tuoman ähkyn lisäksi viikonlopun saldona on pakko mainita uudet kengät. Eikä mitkä tahansa kengät, vaan polvien alle ulottuvat saappaat, jotka menevät ylösasti kiinni - siitäkin huolimatta, että siinä matkalla ovat melko suuret pohkeet. Tittididii.

Taidan olla tulossa kipeäksi. Kurkku sattuu ja lihakset särkee. Harmittaa, mutta sinänsä olen tyytyväinen siitä, että tähän asti olen ollut täysin terveenä. Oma diagnoosi: lähestyvän lähdön aiheuttama ahdistus ja ymmärtämättömyys. Ystäväni Eepi ehkä sanoisi, että pitäisi syödä lihaa ja muutenkin monipuolisemmin. Toivon, että särkylääke ja tämän illan pieni power nap toimistolla auttaa; tänään illalla on kuitenkin kuuleman mukaan legendaariset keskiviikko-bileet Lentäjä-baarissa eikä niistä voi olla paitsi. Etenkään, kun tumma, pitkä ja komea hollantilaisavustaja sanoi hississä, että nähdään siellä.

Arjen ihanuutta

Viikonloppu oli varsin rentouttava. Lauantai oli täydellinen vapaapäivä, enkä muista koska olisin viimeksi nauttinut niin paljon ruuanlaitosta, kaupassa käynnistä ja pyykin pesusta. Pyykin pesu tosin on hauskaa täällä. Kadun toisella puolella on itsepalvelupesula (kuva 1), mihin korttelin asukkaat menevät ikea-kassien kanssa. Pahin ruuhka-aika on sunnuntai-ilta. Otan sinne aina kirjan mukaan, koska joskus pitää odottaa koneen vapautumista. Kirja kädessä kuvittelen itseni jenkkileffan päärooliin, jossa pudotan kirjamerkin lattialle ja sitä kumartuu nostamaan maailman komein mies, joka lukee samaa kirjaa kuin minä. Näin ei ole kuitenkaan vielä käynyt enkä taida enää montaa kertaa pestä pyykkejä täällä. Ja todellisuudessa pesulan tuolit ovat muoviset ja kovat, pesurummuissa roikkuu hilenaruja, jotka on lähteneet thaimaalaisnaisen paidoista ja kaiken kukkuraksi rahanvaihtokoneesta saa vain 50-senttisiä, joita saa aika monta 10 eurolla. 20 eurolla niitä saa vielä enemmän.

Lauantai huipentui hattukemuihin. Minun päähineeni oli valkoinen kypärä (kuva 2), joka osoittautui paitsi erittäin tyylikkääksi, myös suosituksi myöhemmin illalla. Niin suosituksi, että aamulla sitä ei enää ollut.

Eilen sain glögiä. TEKES oli kutsunut pikkujoulujuhliin, jossa sai lohirullia, pipareita ja suklaakonvehteja. Ja siis sitä glögiä. Mutta kaikki ei ollut kohdallaan, kun glögiä juotiin viinilaseista. Missä olivat porokuvioiset Pentikin lasit? Eilen oli myös niin sanottu viimeinen ehtoollinen meidän toimiston väen kesken, koska emme enää ole kaikki koossa ennen kuin lähden pois. Ensi viikolla kun puolet meistä (mukaanlukien minä!) on Strasbourgissa ja sen jälkeisellä viikolla sitten taas Sirpa on Suomessa. Täytyy muuten tähän väliin ujuttaa pieni mainospätkä Sirpan nettisivuista, jotka juuri valmistuivat. Niitä voi ihailla osoitteessa www.sirpapietikainen.net. Lupaan, etten jatkossa käytä tätä blogia enää kaupallisiin tarkoituksiin.

Koska viikko ei ole sisältänyt matkustelua tai muita räiskyviä tapahtumasarjoja, voisin kertoa jotain tavallisen tappavasta arjesta. Kuten Brysselin joukkoliikenteestä, johon kuitenkin aina liittyy pieni jännitysmomentti, koska pääsee perille tai pääseekö lainkaan. Belgian julkisen liikenteen työntekijöillä ei taida olla minkäänlaista ylityökorvausta, koska kun työvuoro loppuu, pitää lähteä kotiin. Tämä siitäkin huolimatta, että bussi tai ratikka on vielä puolimatkassa päätepysäkille. Kun kuski huutaa "Terminé!", matkustajien on vain mutistava "Oh no!" ja astuttava ulos.

Julkiseen liikenteeseen liittyy ehkä ainut pahe, jonka olen täällä ollessa omaksunut. Pummilla ajelu. Se on niin helppoa ja pahoista tarkastajista olen kuullut vain tarinoita. Olen oikeastaan jäänyt hiukan koukkuun siihen jännitykseen ja voitonriemuun, kun saa ilmaisen matkan. Paheksuville tahoille voin kertoa, että olen säästänyt jo sievoisen summan tällä paheella. Tosin sen summan olen moninkertaisesti tuhlannut toisella paheella, jonka olen oppinut: kaljan juonnilla.

Tuleva viikonloppu on tapahtumaa täynnä, koska ÄITI TULEE TÄNNE!! Tervetuloa äiti! Ja Antero. Ohjelmanjärjestäjälle tuli huomattavaia paineita, kun äiti toivoi viikonlopulle jotain mukavaa urheilutapahtumaa. Belgia ja urheilu kun sanoina harvoin esiintyvät samassa lausessa. Kun Span formulaosakilpailu meni jo samoin kuin kultaisen liigan osakilpailu, jäljelle jää vain jalkapallo. Ja tietysti erittäin kovatasoinen Belgian jääkiekkoilun pääsarja. Mutta äiti saa nyt tyytyä ihan tavalliseen turistilomaan ja syödä simpukoita ja ottaa kuvia kuninkaanlinnasta.

Ja maanantaina suuntana Strasbourg. Sieltä tarinaa seuraavassa blogissa. Joka alkaa muuten olla jo yksi viimeisistä! Aika menee lujaa ja tiedän, että lukijoilla voi olla aika ristiriitaiset tuntemukset kotiinpalustani, koska samalla se merkitsee tämän loistavan kirjallisen elämyksen päättymistä. Koittakaa kestää.

Viva Espanja! Viva Obama! Ja viva vapaa viikonloppu!

Barcelonan reissu oli todellinen loma. Oltiin mahdollsimman stereotyyppisiä turisteja: syötiin, juotiin, shoppailtiin ja otettiin valokuvia siellä, missä turistibussitkin viihtyivät. Sääennuste oli alunperin antanut aihetta pieneen pessimismiin, mutta ilmat osoittautui odotettua paremmiksi. Pari päivää sateli, mutta maanantai oli pelkkää aurinkoa. Sen kunniaksi piti mennä paistattelemaan rannalle ja ihan vaikka väkisin nostaa paidan hihoja ja höllentää kaulahuivia, jotta saisi vähän väriä (kuva 1).

Loman ruokavalio oli pitkälti tapas-sangria-jätski -akselilla. Tapas-baareja oli kaikkialla ja löydettiin omamme muutaman harha-ammunnan jälkeen. Meidän tapas-kantiksessa oli tilaaminen tehty mahdollisimman helpoksi, kun pöytäliinana oli kuvia eri tapaksista ja niistä sai rastia omansa. Löysin myös kantisjäätelön: strawberry cheesecake, heavenly!

Barcelonassa on paljon jännää arkkitehtuuria ja vaikka tämän blogin ydin on kovin kaukana taideaiheista, teen kuitenkin muutaman erittäin asiantuntevan kulttuurikommentin. Gaudi oli espanjalainen arkkitehti ja hänen kädenjälkensä näkyy ympäri Barcelonaa. Gaudi teki työnsä viime vuosisadan vaihteessa ja sen verran huolella teki hommiaan, että päätyö - katedraali - tulee valmiiksi ennusteiden mukaan 2020 (2). Taiteilija itse siis on ollut kuolleena jo kauan. Mutta ajan käsite Espanjassa on hiukan erilainen kuin mihin meillä on totuttu.

Viikonlopun taidekatsaukset sisälsivät Gaudin lisäksi myös Picasso-museon ja Miron värikkäitä veistoksista. Niistä sen enempää puhumatta siirryn yhteen rakennustaiteelliseen kohokohtaan: olympiastadioniin (3). Lapsena kokemani huuma Barcelonan olympialaisista konkretisoitui 16 vuoden jälkeen, kun sain nähdä stadionin livenä. Paikka tosin on melko rempallaan ja sitä kansoittaa paikallisen pienen jalkapallojoukkueen lisäksi mustien kissojen populaatio. Tästä huolimatta pystyin hetken näkemään silmissäni rätisevän VHS-nauhoituksen, kuulemaan Pubin selostuksen ja kuvittelemaan Seppo Rädyn vaappumaan keihäspaikalle ja heittämään hopeaa.

Loma päättyi seinään tiistaina. Herätys oli aamulla klo 03:00 Barcelonassa, sitä seurasi reilun kuuden tunnin matkustusputki, joka päättyi parlamentille. Täysi työpäivä ja töistä suoraan illalla kekkereihin. Töissä on tämä viikko varsin hektistä. Yksi syy siihen on se, että nyt on valiokuntaviikko, mikä tarkoittaa sitä, että pitää istua valiokunnissa päivät pitkät ja kirjoittaa niistä muistioita. Valiokuntakokoukset on kyllä useimmiten mielenkiintoisia, mutta päivässä ei oikein ehdi tekemään mitään muuta. Toinen syy kiireelle tällä viikolla on lähestyvä joulu. Joulukortithan pitää postittaa ja jos joskus olen valittanut siitä, etten jaksa lähettää niitä viittätoista joulukorttia lähimmille tutuille, niin en tee sitä enää. Siis valita.


Atlantin takana sattunutta varsinaista vallankumousta seurattiin täällä Brysselissäkin tarkkaan. Ja vaalivalvojaisten varjolla voitiinkin sitten järjestää kemuja ympäri kaupunkia (kuva 5). Niissä sitten joku kiihotti lavalla ihmisiä huutamaan "yes, we can" -mantraa, mikä tuntui kyllä jotenkin kovin ei-eurooppalaiselta ja etenkin ei-belgialaiselta. Pitihän sitä kuitenkin osallistua Obama-hysteriaan näin poliittisesti erittäin aktiivisena ihmisenä. Valvojaisiin liittyvät happy hoursit eivät mitenkään vaikuttaneet tähän aktiivisuuden puuskaan.

Nyt huomaan matkustamisuupumuksen merkkejä. Niin kivaa kun matkustelu onkin, se on raskasta. Ei enää lippujen varausta, hostellien haravointia ja pakkaamisen minimointia. Ei enää autovuokrauksia, Belgian jouhevia rautateitä ja ennen kaikkea - ei enää Ryan Aireja. Niin mukavasti kuin 3/4 yhtiön tarjoamista matkoista menikin. Tämän ja seuraavat viikonloput aion viettää Brysselissä.

Huomenna illalla esitetään parlamentissa Klaus Härön Äideistä parhain. Ja pientä snäkiä siihen päälle. Perjantaina ohjelmassa on James Bondia ja ennen kaikkea ihanan sinisilmäistä Danielia. Lauantaina on hattubileet. Hatulla ei sinänsä ole sen suurempaa painoarvoa, mutta tuntuu oikeutetummalta juhlia, kun on joku syy. Huonokin riittää. Tulevassa viikonlopussa ehkä kuitenkin parasta on se, että Juliette, jonka tunnen vaihtariajoilta Ranskasta, tulee tänne ja nähdään kolmen vuoden tauon jälkeen. Ihanaa. Mutta lähes yhtä kivaa on tieto siitä, että viikonloppuna pitää pyykätä ja siivota.