Barcelonan reissu oli todellinen loma. Oltiin mahdollsimman stereotyyppisiä turisteja: syötiin, juotiin, shoppailtiin ja otettiin valokuvia siellä, missä turistibussitkin viihtyivät. Sääennuste oli alunperin antanut aihetta pieneen pessimismiin, mutta ilmat osoittautui odotettua paremmiksi. Pari päivää sateli, mutta maanantai oli pelkkää aurinkoa. Sen kunniaksi piti mennä paistattelemaan rannalle ja ihan vaikka väkisin nostaa paidan hihoja ja höllentää kaulahuivia, jotta saisi vähän väriä (kuva 1).
Loman ruokavalio oli pitkälti tapas-sangria-jätski -akselilla. Tapas-baareja oli kaikkialla ja löydettiin omamme muutaman harha-ammunnan jälkeen. Meidän tapas-kantiksessa oli tilaaminen tehty mahdollisimman helpoksi, kun pöytäliinana oli kuvia eri tapaksista ja niistä sai rastia omansa. Löysin myös kantisjäätelön: strawberry cheesecake, heavenly!
Barcelonassa on paljon jännää arkkitehtuuria ja vaikka tämän blogin ydin on kovin kaukana taideaiheista, teen kuitenkin muutaman erittäin asiantuntevan kulttuurikommentin. Gaudi oli espanjalainen arkkitehti ja hänen kädenjälkensä näkyy ympäri Barcelonaa. Gaudi teki työnsä viime vuosisadan vaihteessa ja sen verran huolella teki hommiaan, että päätyö - katedraali - tulee valmiiksi ennusteiden muk
aan 2020 (2). Taiteilija itse siis on ollut kuolleena jo kauan. Mutta ajan käsite Espanjassa on hiukan erilainen kuin mihin meillä on totuttu.Viikonlopun taidekatsaukset sisälsivät Gaudin lisäksi myös Picasso-museon ja Miron värikkäitä veistoksista. Niistä sen enempää puhumatta siirryn yhteen rakennustaiteelliseen kohokohtaan: olympiastadioniin (3). Lapsena kokemani huuma Barcelonan olympialaisista konkretisoitui 16 vuoden jälkeen, kun sain nähdä stadionin livenä. Paikka tosin on melko rempallaan ja sitä kansoittaa paikallisen pienen jalkapallojoukkueen lisäksi mustien kissojen populaatio. Tästä huolimatta pystyin hetken näkemään silmissäni rätisevän VHS-nauhoituksen, kuulemaan Pubin selostuksen ja kuvittelemaan Seppo Rädyn vaappumaan keihäspaikalle ja heittämään hopeaa.
Loma päättyi seinään tiistaina. Herätys oli aamulla klo 03:00 Barcelonassa, sitä seurasi reilun kuuden tunnin matkustusputki, joka päättyi parlamentille. Täysi työpäivä ja töistä suoraan illalla kekkereihin. Töissä on tämä viikko varsin hektistä. Yksi syy siihen on se, että nyt on valiokuntaviikko, mikä tarkoittaa sitä, että pitää istua valiokunnissa päivät pitkät ja kirjoittaa niistä muistioita. Valiokuntakokoukset on kyllä useimmiten mielenkiintoisia, mutta päivässä ei oikein ehdi tekemään mitään muuta. Toinen syy kiireelle tällä viikolla on lähestyvä joulu. Joulukortithan pitää postittaa ja jos joskus olen valittanut siitä, etten jaksa lähettää niitä viittätoista joulukorttia lähimmille tutuille, niin en tee sitä enää. Siis valita.
Atlantin takana sattunutta varsinaista vallankumousta seurattiin täällä Brysselissäkin tarkkaan. Ja vaalivalvojaisten varjolla voitiinkin sitten järjestää kemuja ympäri kaupunkia (kuva 5). Niissä sitten joku kiihotti lavalla ihmisiä huutamaan "yes, we can" -mantraa, mikä tuntui kyllä jotenkin kovin ei-eurooppalaiselta ja etenkin ei-belgialaiselta. Pitihän sitä kuitenkin osallistua Obama-hysteriaan näin poliittisesti erittäin aktiivisena ihmisenä. Valvojaisiin liittyvät happy hoursit eivät mitenkään vaikuttaneet tähän aktiivisuuden puuskaan.
Nyt huomaan matkustamisuupumuksen merkkejä. Niin kivaa kun matkustelu onkin, se on raskasta. Ei enää lippujen varausta, hostellien haravointia ja pakkaamisen minimointia. Ei enää autovuokrauksia, Belgian jouhevia rautateitä ja ennen kaikkea - ei enää Ryan Aireja. Niin mukavasti kuin 3/4 yhtiön tarjoamista matkoista menikin. Tämän ja seuraavat viikonloput aion viettää Brysselissä.
Huomenna illalla esitetään parlamentissa Klaus Härön Äideistä parhain. Ja pientä snäkiä siihen päälle. Perjantaina ohjelmassa on James Bondia ja ennen kaikkea ihanan sinisilmäistä Danielia. Lauantaina on hattubileet. Hatulla ei sinänsä ole sen suurempaa painoarvoa, mutta tuntuu oikeutetummalta juhlia, kun on joku syy. Huonokin riittää. Tulevassa viikonlopussa ehkä kuitenkin parasta on se, että Juliette, jonka tunnen vaihtariajoilta Ranskasta, tulee tänne ja nähdään kolmen vuoden tauon jälkeen. Ihanaa. Mutta lähes yhtä kivaa on tieto siitä, että viikonloppuna pitää pyykätä ja siivota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti