Arjen ihanuutta

Viikonloppu oli varsin rentouttava. Lauantai oli täydellinen vapaapäivä, enkä muista koska olisin viimeksi nauttinut niin paljon ruuanlaitosta, kaupassa käynnistä ja pyykin pesusta. Pyykin pesu tosin on hauskaa täällä. Kadun toisella puolella on itsepalvelupesula (kuva 1), mihin korttelin asukkaat menevät ikea-kassien kanssa. Pahin ruuhka-aika on sunnuntai-ilta. Otan sinne aina kirjan mukaan, koska joskus pitää odottaa koneen vapautumista. Kirja kädessä kuvittelen itseni jenkkileffan päärooliin, jossa pudotan kirjamerkin lattialle ja sitä kumartuu nostamaan maailman komein mies, joka lukee samaa kirjaa kuin minä. Näin ei ole kuitenkaan vielä käynyt enkä taida enää montaa kertaa pestä pyykkejä täällä. Ja todellisuudessa pesulan tuolit ovat muoviset ja kovat, pesurummuissa roikkuu hilenaruja, jotka on lähteneet thaimaalaisnaisen paidoista ja kaiken kukkuraksi rahanvaihtokoneesta saa vain 50-senttisiä, joita saa aika monta 10 eurolla. 20 eurolla niitä saa vielä enemmän.

Lauantai huipentui hattukemuihin. Minun päähineeni oli valkoinen kypärä (kuva 2), joka osoittautui paitsi erittäin tyylikkääksi, myös suosituksi myöhemmin illalla. Niin suosituksi, että aamulla sitä ei enää ollut.

Eilen sain glögiä. TEKES oli kutsunut pikkujoulujuhliin, jossa sai lohirullia, pipareita ja suklaakonvehteja. Ja siis sitä glögiä. Mutta kaikki ei ollut kohdallaan, kun glögiä juotiin viinilaseista. Missä olivat porokuvioiset Pentikin lasit? Eilen oli myös niin sanottu viimeinen ehtoollinen meidän toimiston väen kesken, koska emme enää ole kaikki koossa ennen kuin lähden pois. Ensi viikolla kun puolet meistä (mukaanlukien minä!) on Strasbourgissa ja sen jälkeisellä viikolla sitten taas Sirpa on Suomessa. Täytyy muuten tähän väliin ujuttaa pieni mainospätkä Sirpan nettisivuista, jotka juuri valmistuivat. Niitä voi ihailla osoitteessa www.sirpapietikainen.net. Lupaan, etten jatkossa käytä tätä blogia enää kaupallisiin tarkoituksiin.

Koska viikko ei ole sisältänyt matkustelua tai muita räiskyviä tapahtumasarjoja, voisin kertoa jotain tavallisen tappavasta arjesta. Kuten Brysselin joukkoliikenteestä, johon kuitenkin aina liittyy pieni jännitysmomentti, koska pääsee perille tai pääseekö lainkaan. Belgian julkisen liikenteen työntekijöillä ei taida olla minkäänlaista ylityökorvausta, koska kun työvuoro loppuu, pitää lähteä kotiin. Tämä siitäkin huolimatta, että bussi tai ratikka on vielä puolimatkassa päätepysäkille. Kun kuski huutaa "Terminé!", matkustajien on vain mutistava "Oh no!" ja astuttava ulos.

Julkiseen liikenteeseen liittyy ehkä ainut pahe, jonka olen täällä ollessa omaksunut. Pummilla ajelu. Se on niin helppoa ja pahoista tarkastajista olen kuullut vain tarinoita. Olen oikeastaan jäänyt hiukan koukkuun siihen jännitykseen ja voitonriemuun, kun saa ilmaisen matkan. Paheksuville tahoille voin kertoa, että olen säästänyt jo sievoisen summan tällä paheella. Tosin sen summan olen moninkertaisesti tuhlannut toisella paheella, jonka olen oppinut: kaljan juonnilla.

Tuleva viikonloppu on tapahtumaa täynnä, koska ÄITI TULEE TÄNNE!! Tervetuloa äiti! Ja Antero. Ohjelmanjärjestäjälle tuli huomattavaia paineita, kun äiti toivoi viikonlopulle jotain mukavaa urheilutapahtumaa. Belgia ja urheilu kun sanoina harvoin esiintyvät samassa lausessa. Kun Span formulaosakilpailu meni jo samoin kuin kultaisen liigan osakilpailu, jäljelle jää vain jalkapallo. Ja tietysti erittäin kovatasoinen Belgian jääkiekkoilun pääsarja. Mutta äiti saa nyt tyytyä ihan tavalliseen turistilomaan ja syödä simpukoita ja ottaa kuvia kuninkaanlinnasta.

Ja maanantaina suuntana Strasbourg. Sieltä tarinaa seuraavassa blogissa. Joka alkaa muuten olla jo yksi viimeisistä! Aika menee lujaa ja tiedän, että lukijoilla voi olla aika ristiriitaiset tuntemukset kotiinpalustani, koska samalla se merkitsee tämän loistavan kirjallisen elämyksen päättymistä. Koittakaa kestää.